..Tai oikeammin sanottuna ehkä kauhu. Pelko tuntuu lievältä adjektiivilta siihen tunteeseen nähden, joka mussa välillä nousee. Tähän pelkoon kiteytyy niin paljon voimakkaita tunteita, vihaa, surua, häpeää, että sen kohtaaminen on ollut äärettömän vaikeata. Niin vaikeata, että olen vältellyt sen kohtaamista tiedostaen ja tiedostamattanikin vuosia. Juossut sitä karkuun, rakentanut sen ympärille suojamekanismeja, jotta sitä ei tarvitsisi kohdata. 

Olen paljon blogissani käsitellyt tätä aihetta ja matkaani siihen, missä olen nyt. Kun katson tuota matkaani taaksepäin, näen miten tuo pelko mussa on elänyt, hallinnut ja jopa kaventanut elämää. Näen myös ne askeleet, joita olen ottanut. Se missä olen tuon tunteen kanssa nyt, on jo mulle valtavan iso asia. 

Ennen ihastuin aina niihin vääriin miehiin. Heihin, jotka eivät olisi ansainneet mun tunteita ja huomiota ja jotka kohtelivat mua huonosti. Ja mä annoin kohdella. Kun sitten lopulta raja tuli vastaan ja lähdin lapseni isän luota, heräsikin mussa uusia suhteita luodessa niin voimakas ahdistus, etten kyennytkään suhteisiin. Myöhemmin ymmärsin, että tuo ahdistus juonsi pelkoon, että en pysty asettamaan suhteessa rajoja ja annan itseni taas jäädä suhteeseen kärsivänä osapuolena. Tuonkin takana on pelko,että tulee hylätyksi. Se ajaa alistumaan ja väheksymään omia tarpeita. Se mikä sai tuon ahdistuksen tunteen hellittämään otettaan, oli sen ymmärtäminen, hyväksyminen ja omien rajojen vahvistuminen. Hylätyksi tulemisen pelko ei sillä kuitenkaan lähtenyt ja tuon eron jälkeen huomasin itsessäni heränneen suojamekanismin, joka sai mut katkaisemaan yhteyden omiin tunteisiini, kun lähenneltiin sitä suurinta pelkoa. Tämä reaktio mussa sai aikaan sen ,että suhteet edelleen loppuivat. Miten voisi jatkaa, jos kokee, ettei tunne mitään? Vasta myöhemmin ymmärsin, että lopulta ne tunteet eivät katkenneet vain tähän ihmiseen, vaan se yhteys tunteisiini oli katki joka suuntaan. Olen tehnyt paljon töitä itseni kanssa, että olen lopulta alkanut ymmärtää tuon reaktion takana olevaa asiaa. Siinä päästään taas siihen suurimpaan pelkoon. Terapeuttini sanoi, että mulle se on yhtä kuin kuoleman pelko, se on niin suuri, hallitseva ja lamaannuttava.

Vihdoin olen tullut tarpeeksi valmiiksi kohtaamaan tuota pelkoa, sen sijaan että katoaisin ns. turvakuplaani suojaan tunteiltani. Ja vihdoin olen pystynyt aloittamaan suhteen ihmisen kanssa, joka ansaitsee olla tunteideni kohde. Hän tuntuu turvalliselta, luotettavalta ja tasapainoiselta. Hän kohtelee mua kunnioittaen ja arvostavasti. Se jos mikä saa mun suurimman pelkoni heräämään. Koen, että tässä kohtaa ns. panokset ovat niin suuret, että pelko menettämisestä ja hylätyksi tulemisesta kasvaa. Toisaalta järki sanoo, että mikään ei anna mulle syytä pelätä, mutta mieli rakentaa pelkoa kuin tyhjästä, tulkitsee tilanteita siitä pelosta käsin. Nyt viikonloppuna ymmärsin itsestäni myös sen, että olen rakentanut kuin huomaamattani toisen turvamekanismin itselleni nyt, kun en pääsekään karkuun tunteitani. Se on kontrollointi. Olen luonut mieleeni kuvan siitä, millainen suhteen kuuluisi olla ja jos jokin niistä luomistani mielikuvista ei toteudukaan, ja ns. kontrollin menettää, putoan siihen pelkoon ja sen synnyttämään vihaan ja suruun. Nyt tosin ehkä uutena on todella tullut myös suru, kun ennen peitin surun, vihan tunteen alle. 

Kuluneena viikonloppuna putosin tuohon tunteeseen. Ymmärsin, että se on ehkä lopulta syy, että mun on vaikea täysin rentoutua toisen seurassa ja herkästi ikäänkuin ylivirityn. Jos yrittää kontrolloida, ei voi täysin rentoutua. Rentoutuminen tarkoittaa irti päästämistä ja se taas ei sovi yhteen kotnrollin kanssa. Fakta kuitenkin on, että lopulta mitään elämässä ei voi kontrolloida. Me voimme tehdä valintoja, asettaa rajoja ja ilmaista itseämme, mutta se kuviteltu kontrolli asioista, on illuusiota. Ja kun tuo illuusio saa särön tai siltä lähtee pohja, putoaakin sinne suurten tunteiden vietäväksi. Niin kävi myös mulle. Ensin heräsi viha ja otin toiseen etäisyyttä sen voimalla. Ajatellen, että jos en saa mitä haluan ja kaipaan, en minäkään sitten anna itseäni. Aika nopeasti ymmärsin kuitenkin, että tosiasiassa tuolla tavalla toimien hylkäänkin itse oman suhteeni ja samalla itseni. Toimin ikäänkuin oman suurimman pelkoni toteuttajana. Tämän ymmärtäminen herättikin mussa surun ja pääsin sen kautta myös kiinni omaan haavoittuvuuneeni, siihen syvimpään tunteeseen tuon kaiken takana. Huomasin myös, että sitä surua on paljon. Kun annoin sille luvan tulla, ei kyynelistä meinannut tulla loppua. Lopulta se, etten saanut itkua loppumaan, pakotti mut näyttämään oman haavoittuvuuteni myös toiselle. Siinä hetkessä koin olevani ehkä jopa koko asian ytimessä. Uskalsin olla toisen edessä täysin auki ja alaston, itkeä sitä pelkoa että en riitäkään, surra niitä suruja jotka ovat monen vuoden takaa jääneet surematta. Ja tämän ihmisen kanssa, tässä suhteessa, sain myös sitä tukea, turvaa ja ymmärrystä, mitä eniten kaipasin. Tulin hyväksytyksi, en torjutuksi. Rakastetuksi, en hylätyksi. Sekin oli kokemuksena mulle niin valtavan suuri asia, että edelleen se saa silmäni kostumaan. Ensimmäistä kertaa ikinä, uskalsin miehen edessä olla noin haavoittuvana ja hauraana. Vaikka tuo oli tilanteena itselleni erittäin vaikea ja epämiellyttävä, niin olen kiitollinen niistä kyynelistä, joiden virtausta en saanut loppumaan. Suojamekanismini murtui toisen edessä ja menetin kontrollin myös omista tunteistani, joka pakotti mut avautumaan toiselle. Lopulta vain siellä epämukavimmassa paikassa voi kasvaa. Ja lopulta tuo tilanne oli mulle hoitava ja vahvistava. Mulle myös surun ja vihan ilmaisu suhteessa on ollut äärettömän vaikeata, koska niidenkin näyttämiseen on liittynyt vahvasti pelko hylätyksi tulemisesta. Nyt olen ottanut sen ensimmäisen merkittävän askeleen ja luulempa, että elämä tuo eteeni jatkossakin tilanteita, joissa joudun tätä asiaa työstämään lisää. Parisuhde jos mikä, niitä tuo eteeni. Ja mun tahtotila on päästää kontrollista irti. Kontrollista toiseen, kontrollista elämään ja kontrollista itseeni ja omiin tunteisiini. Sitä haluan, mutta töitä se vaatii. Ja niiden tunteiden kohtaamista.