Kirjoitin jonkin aikaa sitten aiheesta uhri vs. selviytyjä. Olen pohtinut paljon tätä asetelmaa ja valitettavan usein löydän itsestäni edelleen uhrin ominaisuuksia. On niin helppoa paeta oman menneisyytensä taakse, ottamatta itse vastuuta. Olla olosuhteiden ja oman elämänsä vanki. Positiivista kuitenkin on, että olen tiedostanut tämän roolin itsessäni. Ja en haluaisi olla se. Ihailen ihmisiä, jotka ovat selvitytyjiä ja itsekin haluan päästä uhrin asemasta pois. Mutta samalla se pelottaa. Se tarkoittaisi vastuun ottamista. Ja myös hyväksymistä. Että hyväksyisin oman menneisyyteni, päästäisin siitä irti rakastaen sitä ihmistä joka musta on sen kautta tullut. Mä olen jollain tapaa rakentanut itselleni suojamuurin menneisyyteni kautta. "Olen kokenut tätä ja tätä, siksi olen tällainen, enkä siksi voi nyt toimia näin tai näin". Välillä uhmaan näitä ajatuksia, ja se tuo mulle hetkellisiä voittoja. Mutta liian usein se uhrin asema edelleen sanelee mulle asioita, estää mua toimimasta tai hidastaa liikkeitä. Se ruokkii mun defenssejä, se ruokkii mun häpeää.

Luen tällä hetkellä Tommy Hellstenin kirjaa " Elämän lapsi". Siinä käsitellään juuri tätä uhrin asemaa, vastuun ottamista ja asioiden hyväksymistä. Tunnistin sieltä paljon itseäni. Kirjassa oli hyvä esimerkki naisesta, joka pukeutui aina mustiin. Hän osti värikkäitä vaatteita, mutta piti ne kaapissa odottamassa hetkeä, että elämässä olisi kaikki hyvin. Tämä esimerkki kuvastaa hyvin myös sitä, miten itse välillä toimin. Saatan jättää jonkin asian tekemättä, antaa sen odottaa hetkeä, että olen jotain mitä odotan olevani tulevaisuudessa. Mm. parisuhteisiin liittyen toimin herkästi näin. Ja se vie pohjaa siltä ajatukselta, että olen hyvä juuri tässä, juuri näin ja mä ansaitsen tulla rakastetuksi ja pystyn itsekin rakastamaan.

Kaiken parantumisen ja eheytymisen perustana on rakkaus. Ensin rakkaus itseä kohtaan, ja sitä kautta rakkaus muita kohtaan. Raamatun paikka "Rakasta lähimmäistäsi, niinkuin iteäsi", kuvastaa tätä aika hyvin. Nimenomaan niin päin, että rakasta toista ihmistä, NIINKUIN ITSEÄSI. Jos ei rakasta itseään, miten voisi rakastaa jotakuta toista? On annettava muiden rakastaa, on otettava rakkautta vastaan. On alettava näkemään itsensä rakkauden arvoisena, rakastettava ja hellittävä myös niitä vajavaisia ja rikkinäisiä kohtia itsessään. Hyväksyen ne osana itseä ja antamatta niiden estää elämistä. On uskottava, että elämä kantaa, että minä selviän. Menneisyyden voi kääntää vahvuudeksi, voimavaraksi. Silloin minusta tulee selviytyjä. Silloin ajatus, "en voi toimia näin, koska minulla on ollut tätä ja tätä", kääntyykin ajatukseksi "minulla on ollut tätä ja tätä, mutta siitä huolimatta toimin näin ja selviän".

Jokaisessa meissä asuu selviytyjä ja uhri. On ihmisen oma valinta, kumpaa roolia alkaa kuunnella ja vahvistaa. Haluatko olla elämäsi vanki, vai elää elämääsi?