Kauan odotettu kesäloma alkoi viimein. Huomasin jo viimeisten työviikkojen olevan päivä kerrallaan läpi tarpomista. Stressin ja ärsykkeiden sietokyky alkoi heikentyä ja oman tilan ja levon tarve kasvaa. Ensimmäistä kertaa loppuunpalamisen jälkeen musta tuntui loman alkaessa, että ei ole kiire päästä mihinkään, ei kiire tehdä mitään. Syvin tarpeeni oli vain saada otttaa ensimmäiset päivät ihan pysähtymisen ja levon kannalta. Kuunnella itseä, omia tarpeita ja omia tunteita. Ennen tuo syvin tarve on jäänyt kuulematta, koska jokin kotiin jäämisessä ja pysähtymisessä on herättänyt pelkoa. Olen pelännyt niitä tunteita, joita tuo pysähdys voi nostaa pintaan. Jokin kotona olemisessa ja arjen pysähtymisessä on tuonut mieleen muistijälkiä loppuunpalamiseen ja niihin tunteisiin, joita silloin kotona ollessa heräsi. Siksi mulla on ollut kiire lähteä yleensä heti loman alettua mökille ja olenkin ollut siellä mahdollisimman paljon lomastani. Nyt olen vihdoin kohdannut noita tunteita siinä määrin, että tänä kesänä jokin onkin muuttunut. Ensimmäistä kertaa huomaankin, etten hinkuakaan mökille, että perheen kanssa mökkeily ja siihen liittyvät aktiviteetit, sosiaalisuus ja puolin ja toisin toisten tarpeiden ja toiveiden kuuntelu, ei olekaan se mitä juuri nyt kaipaan. Sen sijaan kaipaankin hiljentymistä, rauhoittumista, lepoa. Oman tarpeeni kuuntelua, tilaa omille ajatuksille ja levolle, omassa rytmissäni. Kun pelko kotona olosta on saanut väistyä, saakin sen alla oleva tunne ja tarve tilaa ja huomaankin kaipaavani jotakin muuta, mitä en ennen huomannut tarvitsevani. Aikaa minulle. 

Ensimmäiset päivät tuntuivat tosi hyviltä, oli ihanaa vain olla ilman aikatauluja ja rauhoittua. Sykkeeni oli matala ja keho tuntui kaikipuolin rentoutuneelta. Nukuin hyvin ja koin, että akkujen lataus oli alkanut. Kuitenkin muutaman päivän jälkeen olenkin huomannut jonkin alkaneen muuttua.

Se alkoi alaselän jomotuksella, joka säteili jalkoihin ja toi niihin kireän ja levottoman olon. Nukuin yöni levottomasti, pyörien paljon unissani ja havahtuen siihen pyörimiseeni aina ajoittain. Näin unta, jossa olin vihainen. Suutuin jokaisesta pienestä vastoinkäymisestä ja kiroilin ja raivosin unessa milloin kenellekin. Seuraavana päivänä kehoni alkoi mennä enemmän jumiin. Myös yläselkä alkoi oireilla, samoin keuhkojen alueella alkoi olemaan kutinaa ja pientä satunnaista kuivaa yskää. Kuin jokin olisi ärsyttänyt keuhkoja, mutta flunssainen olo ei kuitenkaan ollut. Mitä enemmän olen itseäni tutkinut ja kehon ja tunteiden yhteistä kieltä, olen tunnistanut näiden kehon tuntemusteni itselläni liittyvän usein mm. vihan tunteeseen, turvattomuuteen, ja ahdistukseen. Kehoni alkaa mennä jumiin, kun yritän pidätellä noita tunteita. Huvittavaa kuitenkin oli, että en kokenut mielen tasolla olevani vihainen tai ahdistunut, mutta kehoni viesti siitä ja alitajuntani tuki ajatusta unien kautta.

Seuraavana yönä näin taas unta, jossa raivosin. Herättyäni siitä ja jatkaessani taas unta, näinkin unessa makaavani sängyllä enkä päässyt siitä omin avuin ylös. Lihakset eivät totelleet vaan olivat niin veltot, että ponnistaminen ylös oli täysin mahdotonta. Tarvitsin toisen ihmsen vetämään itseni ylös ja sitten kaaduinkin taas uudelleen, purskahtaen siinä kohtaa itkuun. Heräsin kyyneleet silmissäni. Tämän jälkeen huomasin kehoni menneen vielä tukkoisemman tuntuiseksi. Tuntuu, kuin koko kehon lihakset olisivat jollakin tapaa jännittyneet. Tässä kohtaa aloin myös tunnistaa tunteet itsessäni myös mielen alueella. Jollakin tapaa olen ahdistunut, surullinen ja vihainen, vaikka en koe tässä ketkessä siihen mitään syytä. Ehkäpä pysähtyminen antoi tilaa tunteille, joita olen onnistunut sivuuttamaan arjen kiireiden keskellä? Ehkäpä väsymys, joka tulee kun pysähtyy ja antaa sille luvan tulla, nostaakin esiin myös näitä tunteita? Ehkäpä minulla onkin vielä käsittelemättä asioita liittyen yksin olemiseen? En tiedä, eikä sillä lopulta ole tässä kohtaa väliäkään. En oikeastaan jaksa edes miettiä sen suuremmin syitä, mitä taas ennen tein hyvinkin ahkerasti, jos jokin tunne nousi. Annan näiden tunteiden nyt vain olla ja pyrin sanoittamaan ja hyväksymään niitä. Samalla kuitenkin, tuntuu hyvältä olla kotona, tuntuu hyvältä saada vain olla ja on ihanaa, että on loma. Ja tuntuu hyvältä, että uskallan ja pystyn olla näiden tunteiden kanssa, etten yritä juosta niitä enää karkuun, vaikka joku osa kehossani yrittääkin niitä vielä pidätellä. 

Loma ja pysähtyminen ei aina tarkoita, että kaikki on ihanaa ja täydellistä, että tuntee vain mielihyvää ja täydellistä rentotutumista. Pysähtyminen ja lepo voi toimia myös stimulaationa niille vaikeammille tunteille, joille ei ehkä muuten ole ollut aikaa tai halua kohdata. Joita on ehkä huomaamattaankin onnistunut ohittamaan. Samalla voi kuitenkin suhtautua itseensä myötätuntoisesti ja rakastaen, tehdä niitä lomaan kuuluvia mukavia asioita siinä määrin, mikä tuntuu hyvältä ja sopivalta ja ottaa ihan aikaa rentoutumiseen. 

 

                                      stopandbreathe.jpg