"Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla. Miten kauan sitä kestää? Ei, sitä ei voi tietää. Kehen sattuu ja kuinka paljon? Siitä kysymys enää tässä kai on, kun on saavuttu siihen pisteeseen ettei mikään ole varmaa."

Kyseinen Apulannan kappale soi eilen radiossa ajaessani töihin ja juuri tuo kohta kappaleesta jäi soimaan päähäni koko päivän ajaksi. Se tuntui osuvan juuri tuohon hetkeen ja tunnetilaan ja mielessäni vain mietin, että niin se on. 

Lähipiirissäni on tapahtunut jotakin sellaista, joka on järkyttänyt omaa tunnemaailmaani aika isollakin kädellä. Jokin sellainen, johon olen luottanut, joka on ilmentänyt mulle rakkautta, vakautta, pysyvyyttä ja turvaa, hajosi. Se horjutti vahvasti mun omaa turvallisuuden tunnetta ja sai miettimään, mihin nyt voin luottaa, jos en tähänkään? Samalla se sysäsi mut keskelle asioita ja tunteita menneisyydestäni, joita en ollutkaan kohdannut. En tällä tavoin ja tällä tasolla mitä nyt. Nyt ne tulevat kuin väkisin päälle enkä voi niitä enää väistää tai ohittaa. Asiat, jotka nousivat käsittelyyn, eivät ole käsittelyssä ensimmäistä kertaa. Olen niitä ennenkin kyllä käsitellyt, mutta enemmänkin sen vihan ja katkeruuden tunteen kautta. Ohittaen sen syvimmän tunteen, surun. 

Oikeastaan ensimmäistä kertaa vasta tämän syksyn aikana voin sanoa oikeasti päässeeni kiinni surun tunteeseen. Olen kohdannut monia kipuja jotenkin kuin uudella tavalla. Itkien niitä itkuja, jotka saivat alkunsa jo kauan aikaa sitten. Kohdannut omia haavojani, joita parisuhde on mussa nostanut esiin, löytäen vihan tunteen alta jotakin paljon hauraampaa, syvempää ja herkempää: pelokkaan ja surullisen pienen tytön. 

Elämä on siitä jännä, että se tuo eteemme juuri niitä asioita, jotka pakottavat meitä kohtaamaan itseämme ja niitä kipupisteitä, joita olemme halunneet vältellä. Kuitenkin vasta sitten, kun olemme siihen itse valmiita. tai näin olen omalla kohdallania ainakin kokenut. Nyt koen, että olen valmis kohtaamaan tämän. Nämä tunteet ja asiat. Ne on nyt käytävä läpi. jotta voin myös päästää irti ja alkaa näkemään nuo asiat kiitollisuudesta käsin. On surtava ne surut ja huudettava ne tuskat ulos, joita jo niin monta vuotta olen kantanut mukanani. vain sitä kautta voin vapautua. Ja vaikka kaikki sisimmässäni toivoisi, että tuo hajonnut voisi eheytyä ja kaikki voisi palata ennalleen, olen silti kiitollinen siitä, että tuon tapahtuneen kautta joudun nyt kohtaamaan. 

Olen nähnyt viime aikoina paljon unia. En tiedä olenko ikinä nähnyt näin paljon mitä nyt, näin lyhyessä ajassa. Kaikki unet ovat liittyneet jotenkin pelkoon. Milloin olen ollut takaa-ajettuna, milloin minua on peloteltu tai sitten unen tunnelma on vain ollut todella kammottava ja uhkaava. Pelon tunne liittyy myös vahvasti tähän mitä nyt käyn läpi ja ehkäpä alitajuntani yrittää kertoa mulle siitä jotakin unien kautta. Mua jopa vähän jo jännittää käydä nukkumaan, kun en tiedä mihin taas silmät suljettuani päädyn.