19 vuotta sain vierestä seurata kasvuasi. Olla vierelläsi vanhempana, jakaa arkea ja elämää. 19 vuotta sain kuulla äänesi huoneestasi, jutella ohimennen keittiössä, jakaa ajatuksia ja välillä kipeitäkin tunteita kanssasi. Kulkea vierelläsi kohti aikuisuutta, luoden yhteisiä muistoja. 19 vuotta olimme me kaksi. Ja koko sen ajan, tiesin tämän hetken ja päivän tulevan. Kun astut ovesta aikuisena ja koti hiljenee.  Vaikka tiesin tämän päivän tulevan, ei siihen osannut edeltä valmistautua. Hiljaisuus tuntuu ehkä hiljaisemmalta kuin koskaan ja tämän kaiken konkretisoituminen tapahtui vasta, kun suljit oven.

Samaan aikaan kun sydän on pakahtua ylpeydestä, se täyttyy myös haikeudesta, surusta ja kaipauksesta. Toisaalta surun ja kaipauksen tunteet nostavat myös vahvemmin esiin rakkauden tunteen. Ja myös kiitollisuuden siitä, että vaikka elämä ei ehkä ole tarjoillut sinulle sitä parasta kasvualustaa, silti näen sinusta kasvaneen hienon, viisaan, ajattelevan ja komean nuorukaisen. Olen niin ylpeä sinusta. Niin ylpeä, että sydämeni pakahtuu. 

Vielä et lähtenyt kokonaan. Mutta armeija valmistelee jo lapsen kotoa muuttamiseen. Varmasti lastakin, mutta ehkä erityisesti vanhempaa. Yksi pitkään kestänyt ajanjakso elämässä on loppumassa. On suostuttava muutokseen, luopumisen herättämiin tunteisiin ja annettava tilaa uudelle. Huomaan itsessäni tämän herättäneen aika vahvankin tunteiden aallokon. Ja näen, että on hyvä että olen vielä tämän viikon lomalla. Saan kohdata ja antaa tilaa tunteille, jotka herkemmin jäävät vähemmälle huomiolle, kun arki taas alkaa. 

Lähdettyäsi siivosin ja järjestelin huonettasi. Kävin läpi kaapista löytyneitä talteen otettuja piirustuksiasi. Muistoja vauvavuosilta, päiväkoti- ja kouluajoilta. Kyyneleet vain vierivät poskia pitkin, kun kävin sitä kaikkea läpi ja näin sinut mielikuvissani vauvasta aina tähän hetkeen. Minun rakas poikani, se ihana naurava, eloisa hassuttelija pyöreine poskineen. Ja nyt yhtäkkiä jo niin iso ja valmis nousemaan omille siivilleen. Samalla kun tuntuu, etten ole valmis tähän, on vain oltava. Ja suostuttava näille tunteille, joita tämä muutos herättää. Ehkäpä tähän ei voikaan olla täysin valmis. Ja on luonnollista, että muutos ja luopuminen herättää kipeitäkin tunteita. Mutta niiden läpikäymisen kautta, voi löytää jotakin uutta. Kasvaa siihen, mitä on nyt ja nähdä muutoksessa myös sen mukanaan tuomaa hyvää.

Vaikka jokin ajanjakso loppuu, ei se tarkoita että kaikki loppuu. Olet edelleen poikani, ja minä olen äitisi. Eikä se muutu koskaan. Koko teini-ikäsi olet ottanut pikkuhiljaa askelia etäämmäs minusta ja se on jo valmistellut tätä hetkeä varten. Silti se hetki kun lähdit ovesta pakatun laukun kanssa ja tiesin, että tästä hetkestä eteenpäin näen sinua paljon harvemmin, ei tuntunut helpolta. Mutta pikkuhiljaa tähänkin kai tottuu. Näin uskon. Kun ensin antaa aikaa kaiken prosessoinnille ja omille tunteille ja sallii ja hyväksyy sen, että nyt tuntuu tältä. Antaa itkun tulla, jos itkettää. Tyhjä pesä voi herättää jopa vanhemmassa kriisin, ja jos näin käy, siihenkin on suostuttava. Usein kriisit ovat lopulta niitä, jotka kasvattavat ja muokkaavat meitä ihmisinä eniten. Vajaan parin viikon päästä tulet jo ensimmäisille lomille. Et sinä kadonnut kokonaan elämästäni. Nyt vain alkoi uusi ajanjakso, joka vaatii totuttelua. Tästäkin selvitään.