Tämä lause on jotenkin elänyt nyt viime viikkoina erityisen paljon mun ajatuksissa. Ihan niinkin voimakkaasti, että se on saanut mut herkistymään kyyneliin saakka. Olen kuunnellut erästä laulua paljon, jonka sanat osuvat juuri tähän aiheeseen niin hyvin. Sydän täyttyy monelaisista tunteista laulua kuunnellessa. Eniten ehkä rakkaudesta ja kiitollisuudesta. Jotenkin tuntuu, kuin kohtaisin itseni pikkutyttönä tuota laulua kuunnellessa. Se osuu johonkin kipukohtaan, joka on kuitenkin parantumisprosessissa jo sen verran pitkällä, että sitä värittää kiitollisuus. Samalla näen itseni myös nykyhetkessä, kokien kiitollisuutta siitä että saan olla juuri Minä ja juuri tässä. Mun syksy on sisältänyt paljon erilaisia tunteita, ehkä eniten erilaisia pelkoja ja surua, joita olen sitten kohdannut ja käynyt läpi. Myös iloa, kiitollisuutta ja onnistumisen tunteita olen saanut siinä rinnalla kokea. Musta on myös tuntunut, että jotenkin olen ensimmäistä kertaa ottanut vastuun omista tunteistani, puskenut tietoisesti irti uhrin asemasta ja siitä ressukan roolista, johon ennen niin herkästi tukeuduin. Se ei ole ollut helppoa, mutta se on kannattanut. Koen seisovani nyt enemmän omilla jaloillani. Olen myös jättänyt muutaman terapiakäynnin väliin, mikä on tehnyt todella hyvää. Mun on pitänyt saada kokemus, että pärjään myös yksin ja löydän keinot päästä eteenpäin. Terapiaa on tarkoitus alkaa pikkuhiljaa muutenkin vähentämään, joten siihen ajatukseen on ollut myös hyvä totutella näillä väliviikoilla. 

Tässä linkki vielä lauluun:

https://www.youtube.com/watch?v=Jhv4pksZPVg

Sulla on se tarina jos vain joku saisi avata,
Sydämesi portit raskaat ja ruosteessa.
Vihaa ja rakkautta. Kirvelevää, haurasta
Eihän mustelmitta selviä sankaritkaan.

Kuinka tähän tultiinkaan, kuka meitä kuljettaa?
Tuulisella kentällä pimeää piilosta.
Ja mä halusin vaan sanoa: olet ainoa laatuaan
Pieni vihje: Hei sä olet ihme!