Mun on ollut aina vaikea elää hetkessä. Elän herkästi menneessä tai tulevassa, mutta harvoin juuri tässä hetkessä. Burn out on osaltaan auttanut mua siinä, että olen alkanut oppimaan elämän pienistä asioista nauttimisen ja ajoittain jopa hetkessä täysin eläen. Mutta edelleen liian herkästi aloitan murehtimisen ja vellomisen. Elän suurimmaksi osaksi ajasta siis mielikuvitusmaailmassa, menneitä peilaten tai tulevaa miettien. Mutta silloin on mahdotonta elää täysillä. Monta hetkeä jää kokematta ja huomaamatta. Maailma on täynnä ihmeitä, täynnä elämyksiä ja ne ovat kaikille tarjolla. Ihan jo tavallisesta arjesta löytää niitä, jos vain antaa aisteilleen siihen mahdollisuuden. Mä olen vasta viime aikoina alkanut ymmärtää hetkessä elämisen merkityksen. Oikeastaan se on kaiken ydin, jos haluaa irti masennuksen ja ahdistuksen kehästä. Masennuslääkkeen purkaminen on saanut aikaan aika hurjia vieroitusoireita, niin fyysisiä kuin psyykkisiä. Ja olen alkanut myös ymmärtää, miten paljon omalla ajatuksella pystyn stimuloimaan niiden oireiden voimakkuutta. Jos mieli on herkässä, saan helposti omalla ajatuksella sen vajoamaan pohjamutiin. On niin helppo vajota sinne tuttuun murehtimisen kuplaan, jossa ajatus kiertää kehää ja mieli yrittää epätoivoisesti keksiä keinoa saada helpotusta oloon. Kun keino olisi niinkin yksinkertainen, että lopettaa sen kierteen, suuntaamalla ajatuksensa nykyhetkeen. Suurin osa haitallisista ajatuksista ja murehtimisesta kun kuitenkaan ei liity juuri siihen hetkeen jota elän juuri nyt. Ongelma ei välttämättä ratkea siinä hetkessä vaikka sitä kuinka pyörittelisin päässäni. Eikä ongelmaa välttämättä ole  edes olemssa, mieleni vain pelkää sen tulemista ja yrittää jo etukäteen ehkäistä sitä.

Nyt kun masennuslääkkeen vaikutus on laskenut, huomaan tuntevani herkemmin. Niin hyvässä kuin pahassakin. Voin siis todeta, että jokin vaikutus sillä on muhun ollut. Se on tehnyt juuri sen mitä pitikin, eli vienyt kärkeä vahvimmilta tunteilta. Nyt mun on opittava selviämään niiden vahvojenkin tunteiden kanssa. Opittava hallitsemaan niitä, jotta ne eivät jyrää mua alleen. Omaa mieltä pystyy kehittämään ja muokkaamaan. Työtä se vaatii, mutta se on mahdollista ja se on avain onnellisempaan ja täydempään elämään, jopa ilman lääkkeitä.

Tällä hetkellä väitän, että vaikka mielialalääkkeen annoksen laskemisesta on jo reilu kuukausi aikaa, se edelleen aiheuttaa mussa vieroitusoireita. Ne ovat lieventyneet ja enää en mm.ole pariin viikkoon tuntenut krapulaista ja humalaista oloa. Mutta välillä olen todella väsynyt, on omituisia tuntemuksia, mm. levottomuutta raajoissa, ja tänään herätessäni tuntui kuin olisin syönyt jotain lihasta rentouttavaa lääkettä, olo oli fyysisesti niin flegmaattinen ja ylirentoutunut. Päässä on edelleen välillä kummallinen olo, ei enää humalainen mutta hiukan utuinen. Mieliala heilahtelee laidasta toiseen, usein on alakuloa tai itkuherkkyyttä, ahdistusta. Osa johtuu lääkkeestä, siitä olen varma. Mutta niinkuin aijemmin jo totesin, osa on myös mun oman mieleni provosoimaa. Menen herkästi paniikkiin, jos huomaan mielialan laskua tai itkuherkkyyttä. Saan siitä ahdistuksen aikaan ja aloitan murehtimisen ja katastrofiajattelun. Nyt olen alkanut tosissani tekemään töitä, että saan tämän vahingollisen toimintamallin katkeamaan. Olen alkanut lukemaan kirjaa "Päästä irti, vapaudu läsnäoloon". Siinä on todella hyvin avattu sitä, miten hetkessä elämistä voi harjoitella. Miten pienistä ja yksinkertaisista asioista on lähdettävä liikkeelle. Se on kuin vajoamista hetkeksi pikkulapsen tasolla. On alettava huomaamaan elämän pieniä ihmeitä. Tutkittava, haistettava, maistettava. Havainnoitava ympäristöä. Annettava aisteille lupa tehdä havaintoja ja etisttävä mielihyvää sitä kautta. Mä olen aloittanut tämän harjoittelun niinkin perusteellisesti, että lähes joka hetki tutkin mitä ympärilläni on. Parvekkeella istuessani saatan seurata kärpästä, joka istuu kukan päällä. Oikein keskittämällä ajatukseni siihen kärpäseen, miltä se näyttää, mitä se tekee. Saatan tutkia kukan terälehtiä, sen väriä ja muotoja. Eilen koiria lenkittäessäni, keräsin käteeni ruohonkorren ja katselin ja tunnustelin sitä. Aamiaisella mietin, miltä leipä tuntuu ja maistuu suussani. Suihkussa tai käsiä pestessä keskityn tuntemaan veden ihollani. Nyt näitä harjoituksia tehdessäni, olen vasta alkanut tajuamaan miten paljon sitä sulkeekaan elämästään pois, kun keskittyy vain olemaan siellä murheiden meressä ja sulkeutuu kuplaan. Se on melkein rikos omille aisteille. En anna niille tilaisuutta tuottaa mulle sitä mielihyvää, mitä ne voisivat antaa, jos vain sallisin sen. Miten paljon ihminen päivän aikana elääkään vain rutiininomaisesti suoriutuen, kokematta ja aistimatta ollenkaan sitä maailmaa ja ympäristöä, jossa elää.

Mua pelottaa viikon päästä alkava työ. Kesäloma on ollut aika rankka, melkoista itsetutkiskelua, tunteiden kohtaamista ja ajoittaista rypemistä. Mutta mä en suostu murehtimaan. Mulla on lupa ja oikeus ottaa kaikki nautinto irti näistä hetkistä mitä vielä lomaa on jäljellä. Ja siihen pyrin, että niin myös teen. Sitä nyt harjoittelen. Viikon päästä on vasta viikon päästä, elän sen hetken silloin ja mietin vasta sitten.

WP_20140716_026%20%28640x359%29-normal.j