Pitkään aikaan ei ole mitään suurempia ahdistuksen tai riittämättömyyden tunteita tullut töihin liittyen. Ehkä jotain pientä, mutta ei sellaista joka saa aikaan pelkoa. Tämä viikko on kuitenkin ollut aika raskas. On ollut paljon hommaa töissä, lapset on myös koetelleet hermoja ja töiden jälkeenkin on ollut alkuviikosta menoja enkä ole edes ehtinyt/jaksanut mennä salille. Ihmeen hyvin olen silti viikon jaksanut, mutta eilen oli koko viikon raskain työpäivä ja sen huomasin kehossa illalla. Olin aivan poikki. Onneksi mulla oli saunavuoro juuri eilen, se tuli niin tarpeeseen. Omaa saunaa kaipaisin kovasti, kun saan siitä niin paljon mielihyvää ja rentoudun, mutta yksin ei ole varaa maksaa vuokraa saunallisesta asunnosta. Eilen mulla oli vielä mieliala ihan hyvä väsymyksestä huolimatta, mutta tänään huomasin sen jo laskevan iltapäivästä töissä. Pinna alkoi kiristyä kun tunsin taas riittämättömyyden tunnetta ja se sai aikaan ahdistavan pelonsekaisen olon. Teki hetken mieli alkaa itkeä, mutta sitten loppu työpäivä alkoi mennä kevyemmin ja pääsin hetkeksi pois ryhmätilasta tekemään muita juttuja, ja se auttoi mua rauhoittamaan itseni.

Mä olen huomannut, että mulla auttaa paljon rauhoittumisessa se, jos hidastan itseäni ihan fyysisesti. Alan liikkumaan hitaammin, jopa puhua hitaammin, hengittelen rauhallisesti ja ihan keskityn siihen, että teen kaiken hidastetulla tahdilla.  Nykyään alan tekemään niin jo melkein automaattisesti, jos huomaan että olo alkaa muuttua ikäväksi tai että käyn kierroksilla. Tosin positiivista energiaa, mikä aiheuttaa myös kierroksia, on vaikeampi rauhoittaa, koska siitä saa niin paljon myös mielihyvän tunteita. Sekin voi kuitenkin kuormittaa, jos kierrostila jää päälle. Mulla käy välillä niin enkä silloin huomaa, jos alan väsymään. Ennenkuin sitten, kun pysäytän itseni. Rentoutumisharjoituksetkin on tosi hyviä ja olen alkanut oppimaan oikean hengittelytyylin. Nyt se onnistuu jo aika hyvin silloinkin, jos olen jännittynyt.

Vaikka mulla työpäivä loppui paremmissa oloissa, niin silti siitä jäi vähän ikävä tunne päälle. Se on pelko. Jos alan tuntemaan, että stressitila nousee tai tunnen riittämättömyyden tunnetta, se saa mussa herkästi aikaan pelkoa. Pelkoa uudesta romahduksesta, pelkoa etten jaksa ja selviä. Että joudun taas sairaslomalle. Että joudun samojen tunteiden vangiksi kuin silloin..Sairasloma on mulle todella suuri peikko, jonka voittamisesa riittää vielä paljon työmaata.

Tänään menin töiden jälkeen kävelylle. Olin ajatellut mennä salille, mutta olen alkanut vihdoin tunnistaa itsessäni, milloin se ei ole mulle hyväksi ja milloin taas on. Kantapään kautta tämänkin oppinut. Kävely tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Ulkona oli sateista, mutta se ei haitannut. Itseasiassa sain siitä jotain ihmeen mielihyvän tunnetta, kun tunsin sateen kasvoilla. Mä en yleisesti ottaen ole sateen ystävä, en tykkää sateesta ja harmaasta ilmasta, mutta tänään se tuntui jotenkin hyvältä. Kuvastiko se sitten mun sielunmaisemaa, vai auttoiko mua pysymään tässä hetkessä, kun tunsin sadepisarat, en tiedä. Mutta olisin voinut jäädä vain seisomaan sateeseen, tai juosta sitä päin niin että se oikein piiskaa kasvoja. Sade oli vielä ihanan lämpöistä, kevät sadetta. :) Kävin lenkillä ollessa mielikuvaharjoitusta sairasloman hetkistä. Yritin kuvitella mielessäni syksyn ja päästä samoihin tunteisiin käsiksi. Jollain tasolla se onnistuikin, mutta niin voimakkaan pelon kohtaaminen on todella vaikeata ja mieli yrittää sitä vältellä viimeiseen asti. Olen huomanut muutenkin, että yksi mun suojamekanismeista on tunteiden ulkopuolelle meneminen. Teen sitä usein terapiassa, että puhun hyvinkin avoimesti kipeistä asioista ja tunteista, mutta ikäänkuin katselisin niitä asioita tv:n ruudulta. Mm. häpeän tunteeseen liittyvät asat ovat tällaisia. Terapeutti kysyikin multa, miltä musta tuntuu puhua häpeästä. Koska se on yleensä se tunne mitä ihmiset viimeiseen asti peittelevät ja välttelevät puhumasta. Koska se tekee niin kipeää. Mutta musta ei tuntunut juuri miltään siinä hetkessä kun siitä puhuin. Olin jotenkin sen tunteen ulkopuolella. Mutta mä haluan päästä sinne juurille. Noh, haluan ja en halua. Kivaa se ei ole, mutta mä haluan toipua, haluan edetä, joten vaihtoehtoja ei silloin ole!

WP_20140509_002-normal.jpgLenkkipolun maisemia