Mulla on paljon negatiivisia ajatusvääristymiä itsestäni. Ne ovat lannistavia, katastrofi hakuisia ja toivottomia. Ja ne ovat valheita. Välillä joku ihminen tai tilanne laukaisee mussa niitä ajatuksia. "Et osaa, taas epännistuit, et toivu ikinä, romahdat uudelleen, sinusta ei ole mihinkään, olet toivoton luuseri, ei susta ole tuohon, oletpa tyhmä" jne. Mulla on aina ollut vähän huono itsetunto, mutta nyt tämä burnout ja sen tuomat toivottomat ja lannistavat ajatukset ovat korostaneet niitä puolia minussa. Järki kuitenkin sanoo, että ne lauseet eivät pidä paikkaansa. Siksi musta väillä tuntuu kuin kävisin sotaa pääni sisällä. Toinen ääni haukkuu ja lannistaa, toinen puolustaa. Sanoin terapiassakin tänään, että musta se tuntuu niin konkreettiselta, että reagoin siihen yhtä voimakkaasti kuin jos joku ihminen haukkuisi mua päin naamaa. Se nostaa kiukun pintaan ja mun tekisi mieli kirkua, niin voimakas se tunne on. Näen itsestäni mielikuvan äänieristetyssä huoneessa tai metsässä kirkumassa ja takomassa päätäni seinään. Sain terapiasta ohjeet kirjata hyviä ominaisuuksiani ylös päivittäin. Näiden negatiivisten ajatusten vaimentaminen vaatii taistelua ja kovaa työtä. Terapeutti sanoi, että traumatisoituneelle ihmiselle on hyvin tyypillistä että tuntuu juuri siltä, kuin päässä taistelisi kaksi ääntä. Eli ehkä en kuitenkaan ihan hullu ole. :D

Mulla nousi tänään lämpö...joudun nyt sitten harjoittelemaan huomenna sairaslomalla olemista. Mulle on tullut iso trauma sairaslomasta, koska se muistuttaa mua burnoutin tuomista tunteista silloin, kun olin pitkällä saikulla. Ensin sairasloma tuntui kauhistuttavalta ajatukselta, ja sai aikaan paniikkioireita. Olen tänään itkenyt ja käynyt ajatustyötä sairaslomaan liittyen ja nyt alan huomata, että pieni taistelutahto alkaa nostaa päätään. Ehkä nyt on tämän aika. Mä otan ne tunteet vastaan mitä tulee, itken jos itkettää, mutta mä kestän, mä en suostu antamaan niille tunteille ylivaltaa. En anna niiden enää vyöryä päälleni samalla voimalla kuin ennen.  Pyysin äitini käymään aamulla, ettei tarvitsisi kuitenkaan koko päivää olla yksin ajatustensa kanssa. Se tuo turvaa, että joku tulee käymään. Olenkin ollut ihmeen terveenä koko ajan kun aloitin tuolla uudessa työpaikassa. Lokakuusta asti en ole sairastanut kertaakaan niin, että olisi kotiin pitänyt jäädä. Yhden päivän olin väsymyksen takia pois, tosin sekin taisi olla enemmänkin pelko väsymyksestä kuin oikea väsymys. Se päivä oli silloin järkyttävä, tunteet vyöryi lamaannuttavasti mun päälle ja mä vain itkin koko aamupäivän. Nyt kuitenkin tuntuu, kuin olisin vähän valmiimpi ottamaan ne vastaan. Olen viimeaikoina työstänyt niitä tunteita terapiassa ja tehnyt ajatusleikkiä siitä, että jos olisin sairaslomalla. Uskon sen auttaneen jonkin verran. Noh, katsotaan mitä huominen tuo tullessaan..