Reilu kuukausi sitten sain puhelun. Mua pyydettiin haastatteluun Kristilliseen päiväkotiin. Olin ollut siellä haastattelussa viime vuoden vaihteessa, mutta en tullut silloin valituksi. Olin kuitenkin jäänyt mieleen ja nyt he halusivat haastatella mua uudelleen, kun siellä oli auennut uusi paikka laajennuksen myötä. Ensin mä ajattelin että nyt on huono ajankohta, ja kieltäydyin. Mutta hetken mietittyäni mä päätin, että on se käytävä ainakin haastattelussa. No mähän sain paikan. Aika hurjalta tuntui ajatus, että nyt vaihtaisin työpaikkaa, kun olen vielä toipilas ja vasta alkanut työ sujumaan. Mutta sitten juttelin mun esimiehen kanssa ja sain sumplittua niin, että mä otin virkavapaata vuoden loppuun ja pääsin kokeilemaan miltä Kristillisessä päiväkodissa työskentely tuntuu. Kolmessa kuukaudessa saa varmasti jo aika kokonaisvaltaisen kuvan.Ja jos se paikka ei miellytä, niin voin vielä palata vanhaan. Viikon olen nyt siellä ollut ja aikamoisen stressaava viikko se oli. Mutta loppu viikosta alkoi jo tuntua, että pikkuhiljaa pääsee hommaan sisälle. kaikenlaisia tunteita tämä viikko on herättänyt. Nimittäin niinkuin aijemminkin olen kertonut, mulla stressi laukaisee herkästi paniikkioireita. Niin kävi myös töissä aina ajoittain. Päivä alkoi ihan hyvin, mutta kun kokoajan piti opetella uutta ja kävin vähän ylikierroksilla, niin stressitao nousi ja lopulta kun kierrokset alkoi olla tarpeeksi kovat, alkoi tullas myös paniikkioireita. jalat tärisi tai menivät veteläksi, vedin vatsaa sisään, ruokahalu lähti, alkoi ahdistaa, puristin käsiäni nyrkkiin jne. Ulospäin näytin varmaan hyvinkin rauhalliselta, mutta mun sisin huusi ja teki mieli itkeä. Sain kuitenkin työpäivän aikana aina itseni rauhoittumaan. Tiistaina tosin paineet purkautui itkuna töiden jälkeen. Alkuviikko oli ollut niin kaoottinen, että kellä vain olisi paineet siitä nousseet. Työpäivät olivat sisällöltään vähän poiekkuksellisia ja siksi myös kuormittavampia kuin ns. normaalit päivät. Sen lisäksi olin vielä sekoittanut terapia-ajan ja multa jäi sen vuoksi myös terapia käynti viime viikolta väliin. Juuri kun olisin todella sitä tuntenut tarvitsevani. 

Nyt viikonloppuna olen alkanut myös sisäistää, että syksy on todella tullut. Ja huomaan senkin herättävän kaikenlaisia tuntemuksia. Tänä aamuna vedin vatsaa sisään herätessäni, mulla oli käynnistymisvaikeuksia, olin vähän lamaantunut ja välttelin katsomasta ulos ikkunasta, koska ulkona oli harmaata ja sumuista. Pimeys, harmaus ja sateisuus herättävät mussa muistoja vuoden takaisesta romahduksesta..kun kaikki alkoi. Ja se kun on takana stressaava viikko, joka laukaisi mussa ikäviä tuntemuksia, se varmaan vielä edesauttoi mua nyt tajuamaan, että siitä on kohta tosiaan vuosi kun romahdin. Tänään kävin pojan kanssa uimahallissa ja siellä ollessa muistin käyneeni aika usein uimassa silloin, kun olin sairaslomalla. Muistin millaisella ololla olin siellä ollut. Pää täynnä ahdistavia ajatuksia, rinnassa puristava olo. Tiedän olevani nyt eri ihminen kuin silloin, mutta silti ne vuoden takaumat kummittelevat jossain taustalla, ja vaikuttavat myös mielialaan. Pitkä syksy ja talvi on tulossa, pitkä pimeä kausi. Mun pitää tehdä töitä itseni kanssa, jotta löydän siitä hyviä asioita. Ennen odotin ensilunta, enää en. Ennen nautin Joulusta, se oli lempijuhlani...nyt se tuntuu aika yhdentekevältä, voisin hypätä sen ohi ja siirtyä suoraan kevääseen. On yritettävä pilkkoa tämä vaihe jotenkin osiin ja pidettävä mielessä, että tämä on vain yksi vuodenaika ja kevät ja kesä tulevat taas tämän jälkeen, niinkuin joka vuosi.

WP_20131011_003-normal.jpg