Tänään työpäivä meni hyvin. Ja olokin on ollut tänään paljon parempi. aamulla vielä ahdisti ja masensi, mutta se ei kuitenkaan mennyt paniikin puolelle. Jalat olivat aamupäivällä hyytelöä ja rintaa puristi töissä, mutta keskityin pitämään itseni rauhallisena ja tein vain välttämättömän töissä. ja huomasin sen tuottavan tulosta, aloin pikkuhiljaa rauhoittua ja puristus rinnasta alkoi helpottaa ja mieliala kohota. Päivän aikana tarkkailin itseäni paljon ja tein havaintoja. Yrittäessäni rauhoittua, huomaan alkavani luonnostaan liikkumaan ja puhumaan rauhallisemmin. Ja se todella auttaa rauhoittumaan myös sisäisesti, koska tänään tajusin miten paljon olen omalla tehokkuudellani itseäni uuvuttanut. Enkä ole sitäkään edes tajunnut tehneeni, ennenkuin nyt. Vaikka en aina olisikaan esim. työpäivän aikana tehnyt mitään ihmeellistä, niin olen silti kokenut tarvetta olla tehokas, ja kaikki työtehtävät mitä on ollut, olen halunnut tehdä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Sitä korostaakseni olen jopa kävellyt paikasta toiseen ikään kuin olisi kovakin kiire. Tänään tajusin miten turhaa ja kuluttavaa se on. Ja se ei tee musta fiksua tai tehokasta, jos väsytän sillä itseni. Vaan se on sitä todellista viisautta, että ymmärtää hidastaa ja päästää naruista. Koska kiire on korvien välissä, ei missään muualla. Olen aika ylpeä siitä, miten paljon olen oppinut ja sisäistänyt asioita kuluneiden päivien aikana. Vaikka tämä uusi pudotus oli todella rankka, niin se oli myös todella opettava. Ymmärsin, että olen todella puolikuntoinen, en kestä enää samaa pyöritystä kuin ennen ja mun on todella tehtävä töitä sen eteen, että muutan ajatusmalliani ja toimintatapaani. Ja hyväksyn sen, että riitän sellaisena, ja olen onnellisempi kun alan ottamaan rennommin. Toivon ja rukoilen, että todella nyt pystyisin toimimaan jatkossakin niin, miten tänään toimin. Koska se on tie toipumiseen ja työkyvyn takaisin saamiseen. Mun on oltava itseäni kohtaan armollisempi, sallittava se jos kaikkea ei heti ehdi, lopetettava asioiden aikatauluttaminen pääni sisällä ja kuunneltava itseäni. Tästä lähtien yritän muistaa aina kysyä itseltäni, suunnitellesani tekeväni jotain, että olenko tekemässä asiaa siksi, että itse niin haluan tehdä, vai onko motiivina toisten hyväksyntä ja arvostus, täydellisyyden tavoittelu tai joku muu ulkoinen tekijä. Ja ihan tarkoituksella, jätän tekemättä (jos vain mahdollista) ne asiat jotka vaativat itseni pakottamista ja puristamaan voimia johonkin, minkä voisi jättää tekemättäkin tai siirtää myöhemmäksi.Koska mun on nyt opittava vetämään ne rajat omien voimavarojeni ylläpitämiseksi.

 Mun kehoni ilmoitti viime viikolla, että nyt menee liian lujaa, että olen taas menossa suorittamiseen, enkä tajunnut sitä kuin vasta siinä vaiheessa, kun putosin uudelleen. Nyt yritän elää päivän kerrallaan, pysyä rauhallisena ja kuunnella tarkkaan itseäni. Vetää niitä rajoja, opetella sanomaan EI ja kuuntelemaan sitä, mitä MINÄ todella haluan. Ja viime päivinä olen alkanut hokemaan itselleni aina jos meinaan tuntea suorituspaineen nostavan päätään, että "minä riitän tällaisena" ja päästän naruista irti enkä lähdekään siihen suorittamiseen. <ja olen jopa yllättynyt, miten voitokas olo siitä tulee itsele, kun pystyy niin tekemään. Huomenna olisi tarkoitus tehdä jo 7,45h työpäivä, hiukan jännitän sitä, mutta yritän mennä sen hetki kerrallaan ja pysyä rauhallisena, tehdä kaikkeni jotta en tee liikaa ja väsähdä, vaan että työpäivästä jäisi hyvä mieli ja onnistumisen olo. Tänään kun pysyin rauhallisena, olinkin yllättäen energinen töiden jälkeenkin..en uupunut, niinkuin viime viikolla. Jaksoin vähän siivota, nähdä kaveria ja käytiin Ikeassakin ostoksilla. Enkä väsynyt siitäkään, koska säästin voimiani töissä ja tein töiden jälkeen asioita joita oikeasti halusin tehdä. Jätän nyt kuntosaliharrastuksenkin ihan tietoisesti vähemmälle, yritän päästää kaikista naruista irti mistä vain voin ja tehdä niitä asioita vain silloin kun oikeasti tunnen jaksavani ja haluavani.