Mä olen lapseni isästä eroamisen jälkeen ensimmäistä kertaa pystynyt olemaan parisuhteessa jo kohta vuoden. Ja koen, että nyt olen vihdoin siinä pisteessä itseni kanssa, että mulla on valmiuksia kohdata niitä kipukohtia, haavoja ja traumoja, joita parisuhde mussa ajoittain herättää, hyvinkin voimallisesti. Enää en halua juosta karkuun.

Kumppanin usein valitsee vaistomaisesti ja tiedostamattaan niiden tunnelukkojen ja vaillejäämisten pohjalta, joita omassa lapsuudessa on syntynyt. Siksi se toimiikin usein parhaimpana oppaana, kasvattajana ja esiin nostajana, kun puhutaan oman itsensä tutkimisesta. Niin on myös omassa parisuhteessani. Toisesta löytyy juuri niitä persoonallisuuden piirteitä,jotka toisinaan sohaisevat juuri niihin arimpiin ja piilotetuimpiin kohtiini, nostaen melkoisen tunneryöpyn pintaan. Huomaan kuitenkin, että joka kerta kun olen käynyt tuon tunnekuohun läpi, se jollakin tavalla muuttaa muotoaan tai suhtaudun siihen jotenkin eri tavoin seuraavalla kerralla. Ja välttämättä sama asia tai tilanne ei enää toista kertaa herätäkään samaa tunnereaktiota mussa, kun olen sen kerran käsitellyt. Lopulta kun olen aina saanut huomata, että tunteet eivät oikeastaan edes liity kumppaniini, hän vain toimii muistijäljen stimuloijana. Todellisuudessa tipahdan lapsuuden kokemuksiini ja niihin tunteisiin, joita silloin olen kokenut tai joita olisi pitänyt kokea, mutta joita olen ehkä padonnut sisimpääni. Enää ne tunteet vain eivät mahdu sinne, vaan ne pyrkivät voimalla pintaan ja hakevat näkyvyyttä. Tämän burnout ja terapia ovat saaneet aikaan ja siitä olen kaikesta kivuliaisuudesta huolimatta todella kiitollinen, koska vain tunteiden näkyväksi tekeminen ja omien tarpeiden kuuntelu on väylä eheytymiseen. Huomaan myös, että vihan rinnalle on tullut paljon muita tunnistettavia tunteita ja osaan myös eritellä, mikä toimintamalli tuossa tilanteessa on oman eheytymiseni kannalta kannattavaa ja mikä taas tukee sen haavan vahvistumista. Ennen työnsin tuon tunteen vallassa toista kauemmas ja hylkäsin ennenkuin mut hylätään, nykyään pyrin kaikista tunteista ja ajatuksista huolimatta luomaan yhteyttä ja jakamaan tunteeni toiselle, suostuen näyttämään oman haavoittuvuuteni. Vaikkakaan helppoa se ei ole. Se on joka kerta tietoinen valinta, koska se vaatii nöyrtymistä ja häpeän murtamista. Helpommalta tuntuisi hakea hetken tyydytystä siitä, että kostan toiselle oman tuntemani kivun esittämällä välinpitämätöntä, katkaisemmalla yhteyden tai jopa hylkäämällä. Se ei kuitenkaan rakenna mua itseäni eikä anna mahdollisuutta ehetyä. Sillä tavoin vain jatkan oman haavani kantamista ja vahvistan sitä itsessäni.

Eilen tarvittiin taas vain pienen pieni asia, joka muuttuikin suureksi, koska se sohaisi jotakin niin kipeää kohtaa minussa. Tuo pieni asia sai suuret mittasuhteet ja vielä suuremmat tunteet aikaan. Ennen olisin viimeiseen asti pitänyt tuon kaiken itselläni, niellyt pahaa oloani ja se olisi saanut paisua vielä suurempiin mittoihin, kunnes lopulta se olisi väkisin tullut ulos valtavana tunnelatauksena. Nyt kuitenkin toimin toisin. Otin asian hyvin nopeasti puheeksi ja ilmaisin oman tunteeni ja mitä toivoisin puolisoltani. Kävimme asian läpi ja sain sitä näkyvyyttä ja ymmärrystä, mitä tuossa tilanteessa kaipasin. Tunnekuohun laskiessa alkoi kuitenkin koko tilanne saada oikeat mittasuhteet ja ymmärsin, miten lopulta pienestä asiasta olikaan kyse. Se herätti mussa jopa häpeää jälkeenpäin. Samalla se antoi myös ymmärrystä sille, että on jotakin, jonka prosessointia mun on jatkettava itseni kanssa. Joku niin syvällä oleva kipukohta, että sen äärelle on pysähdyttävä tutkimaan. On löydettävä ymmärrystä sille, mikä ja miksi mussa herättää tuon tunteen ja reaktion niin voimalla, että suhteellisuuden tajukin hämärtyy.