Mä olen tehnyt viime päivinä matkaa menneisyyteen. Lähinnä nuoruus vuosiin. Mä olen säästänyt kaikki kirjoittamani päiväkirjat, runot ja novellit. Ja niitä on paljon. Empä olisi uskonut, että ne toimivat vielä mun eheytymisprosessissa välineinä käsitellä asioita. Mä olen monesti ihmetellyt, että miksi mä en muista juuri mitään mun lapsuudesta ja nuoruudesta. En osaisi kertoa juuri mitään yksityiskohtaisesti, on vain hetkiä sieltä, täältä. Olen miettinyt, johtuuko se siitä että mun mieli on halunnut sulkea sen ajan, varsinkin teiniajan. Koska se on pitänyt sisällään niin paljon kipeitä muistoja, ja kätkettyjä tunteita. Lisäksi olen vähätellyt kaikkea kokemaani, tuntemaani. Nyt ensimmäistä kertaa mä pystyin avaamaan noi päiväkirjat. Yli 10v ne on olleet laatikossa tallessa, koskemattomana. Mun nuoruuteen liittyy myös muutama biisi, jotka on koskettaneet syvältä, saaneet mulla tunteet pintaan. Ne kuvastaa niin sitä miltä musta tuntui silloin. Luin päiväkirjoja, laitoin ne biisit soimaan ja tulos oli se, että mä aloin saamaan voimakkaita pakkoajatuksia viiltelystä, jotain omituista mielihyvää siitä kivusta mikä nousi esiin, möykystä joka tuntui rinnassa. Ja samalla itkin. Tuntui, että olisin voinut huutaa ja itkeä koko illan, mutta se möykky ei vain pienene. Ja kun sain sen muiston ja tunteen pintaan, mitä teininä koin, se nosti myös pintaan samat pakkoajatukset. Mun silloiset selviytymiskeinoni tuskan keskellä. Ja se oli viiltely. Siksi tän tunteen tullessa pintaan, myö ne ajatukset nousivat hyvin voimakkaasti. Ensin olin niin syvällä siinä tunteessa, etten tajunnut edes pelästyä. Hetken tunsin olevani taas se teinityttö. Mutta sitten mä ehkä osittain palasin tähän todellisuuteen ja pelästyin todella mun ajatuksia ja reaktiota. Tunsin ihan valtavaa kauhua ja turvattomuutta. Tuntui, kuin en olisi itseltäni turvassa. Mietin jo, että olenko sekoamassa. Järki sanoi, etten tee itselleni mitään ja että kontrolli on edelleen mulla, mutta samalla ne ajatukset oli niin konkreettisia, että ne sai mut kauhun valtaan. Mä rukoilin ja pitelin kädessäni rukousnauhaa, se rauhoitti hiukan. Sitten aloin puhua ajatuksissani, että olen nyt tässä hetkessä, nyt on tämä hetki, tämä päivä enkä ole enää se teini. Se on mennyttä, nyt on nyt. Ja keskityin tähän hetkeen. Lopulta onnistuin siinä sen verran, että pystyin menemään nukkumaan, mutta nukuin rukoushauhan kanssa. Se toi turvaa. Seuraava päivä oli outo, tuntui kuin eläisin puoliksi sen teini-ikäisen päässä, puoliksi nykyhetkessä. Kauhulla mietin niitä päiväkirjoja ja omaa reaktiotani. Mietin etten ehkä pysty enää lukemaan niitä, tai ainakin tarvitsen terapeutin mielipiteen ja ohjeet noiden asioiden työstämiseen. Mutta kumma kyllä, illemmalla aloin päästä jo vähän etäisemmäksi sen kamalan kokemukseni kanssa ja mulla nousikin taas uteilaisuus pintaan, lukea lisää päiväkirjoja. Ja mä luin. Koko illan. Ahmin, elin niissä hetkissä ja tunteissa, tein ahaa -elämyksiä. Aloin ymmärtää itseäni paremmin. Välillä ne kirjoitukset sai mut itkemään, välillä hymyilemään ja nauramaan. Oli siellä hyviäkin hetkiä, ja oli huvittavaa huomata, miten kuitenkin kaiken sen ahdistuksen alla oli ihan tavallinen teini tyttö, tavallisten ongelmien ja ajatusten ja kokemusten kanssa.

Luin tänäänkin päiväkirjoja. Mulla on nyt pakottava tarve penkoa, käydä tää kaikki läpi. Selvittää kuka mä olen, mistä tää kaikki on saanut alkunsa. Miksi mä olen tällainen, miksi tunnen tietyissä tilanteissa adistusta. Ja uskon, että alan olemaan jo pikkuhiljaa oikeilla jäljillä. En välttämättä saa kaikkia vastauksia päiväkirjoista, mutta aika paljon kuitenkin. Kuuntelin myös samoja biisejä tänään. Enää ei tullut pakkoajatuksia, tuli vain vähän surullinen olo. Lopulta itkin, ja tunsin kuin olisin sen teinitytön huoneessa, hänen takanaan nykyisenä minänä. Ja pyysin anteeksi, etten osannut silloin toimia omaksi parhaakseni. Ja tunsin hellyyttä sitä tyttöä kohtaan, mun teki mieli lohduttaa sitä. Luin myös kirjoituksiani niistä hetkistä kun tulin raskaaksi. Se teki aika kipeää, muistella niitä hetkiä ja tunteita. Tunnen niistä syyllisyyttäkin, koska rakastan omaa lastani, vaikka kaikki alkoikin aika hankalasti.

Tässä ne biisit, jotka mua koskettivat. Ehkäpä ne koskettavat jotakuta lukijaakin.

http://www.youtube.com/watch?v=pdoZvhsERg8