Joka vuosi näihin aikoihin mulla iskee jonkin asteinen uupumisen tunne. Näin on käynyt joka vuosi loppuun palamisen jälkeen. Tämä aika oli loppuun palamisen aikoihin rankinta mulle henkisesti. Ahdistus oli joinain päivinä jotakin niin hirveää, että pelkäsin, etten selviä siitä.

Selvisin. Mutta muistijäljet jäivät. Ehkä joitakin tunteita, joita ei silloin pystynyt kohtaamaan, kun yritti vain selvitä ahdistuksesta. Lopulta ahdistus kuitenkin kätkee alleen muita tunteita. Ahdistus kun on vain oire siitä, että en kuuntele itseäni.

Loppuun palamisen jälkeen olen ollut herkempi reagoimaan syksyyn ja kevääseen. Valon määrän vähenemiseen ja lisääntymiseen. Ehkä aivot reagoivat ja menevät ikäänkuin hetkellisesti sekaisin valon määrän muutoksista, joka aiheuttaa myös erilaisia tunteita ja olotiloja, mutta uskon että aivot ja keho myös muistavat, mitä noihin aikoihin tapahtui. Syksyllä, juuri pimeän ajan alkaessa, kaikki alkoi. Paloin loppuun. Kevätpuolella, juurikin ehkä helmikuussa, putosin sinne synkimpään suohon, enkä aina ollut varma pääsenkö sieltä koskaan ylös. 

Tähän asti helmikuu on lähinnä tuonut pintaan uupumisen tunteen, joka kestää pari viikkoa ja alkaa sitten taas helpottaa. Uupumisen tunteita tuli tänäkin vuonna, mutta samalla tuntui, että jotakin muutakin puski pintaan. Alkuviikon tuntui kuin ihoni olisi kuin vereslihalla. Olin herkkä kaikille ärsykkeille. Herkkä ahdistumaan, kokemaan turvattomuutta. Kaikki mikä vähänkään muistutti mua mun ympärillä niistä tunteista, joita loppuun palaessa tunsin, tuntui tulevan kuin suoraan läpi ja nosti myös esiin välähdyksenomaisia kuvia ajoilta, kun paloin loppuun. Myös hylätyksi tulemisen tunnelukko oli erityisen herkkä aktivoitumaan. Ehkäpä siihen liittyvät tunteet ja kokemukset liittyivät jotenkin myös siihen, mitä koin loppuun palaessa. Koinhan silloin olevani hyvinkin yksin ja hylätty. 

Kulunut viikko tuntui olevan täynnä ärsykkeitä noista tunteista ja kokemuksista, joita koin loppuun palamisessa. Ja tuntui, etten pystynyt suojautumaan niiltä tai edes suodattamaan niin, että en imisi kaikkea itseeni. En eriyttämään toisen tunteita ja kokemuksia omistani. Vaan imin kaiken itseeni ja ahdistuin.  Ehkäpä, koska se osui johonkin, joka on osa minua ja minussa.

Väsymys, suru, viha, ahdistus, pelko. Niitä kaikkia tunsin silloin. Tai en ehkä niinkään vihaa. Se oli piilossa masennuksen takana ja siihen olen saanut tutustua vasta viime vuosina enemmän. En kuitenkaan jotenkin alkuviikosta ollut yhteydessä nähin tunteisiin itsessäni. Huomasin vain, että ympärilläni olevat asiat ja tilanteet, joissa nämä olivat läsnä, saivat mut kuin kaaoksen omaiseen tilaan sisältäpäin ja ahdistumaan.

Loppuviikosta kuitenkin jotakin tapahtui ja huomasin antavani itselleni kuin luvan tuntea. Ihan kuin olisin sanonut itselleni, "Ok, antaa tulla. Katsotaan mitä tapahtuu". Mielessäni pyöri myös ystäväni sanat, kun hän sanoi omalla kohdallaan toimivan sen, että tekee valinnan joko tunteen sallimisen tai ahdistuksen välillä. 

Ja kun annoin luvan, sain todella tuntea. Olen onneksi saanut tämän viikonlopun olla itsekseni ja vain antaa tulla. Se on ollut kuin aaltoliikettä ja on ollut hyvä huomata, että näinhän ne tunteet todella toimivat, kun niille antaa tarvitsemansa ajan. Eivät ne jää päälle ikuisesti, kun niiden antaa virrata vapaasti. Ne nousevat hetkeksi huippuunsa ja kun ne ovat saaneet purkautua, ne myös kääntyät laskusuuntaan ja olo helpottuu. Näin voi käydä montakin kertaa päivässä, mutta aina huipun jälkeen tulee myös lasku ja olo helpottuu. Tunteen kanssa on oikeastaan vähän sama kuin vatsataudissa. Ensin on kurja ja vaikea olla, mutta kun kaiken antaa tulla ulos, olo on taas hetken helpompi. Pidättely vain pitkittää ja pahentaa oloa. 

Koen, että ensimmäistä kertaa tuo helmikuun tuoma väsymys on saanut purkautua tunteina ulos. Ehkäpä väsymys ei ole pelkästään ollut puhtaasti väsymystä, vaan myös tunnekuorman tuomaa uupumusta. Nyt olen keskittynyt purkamaan tuota kuormaa ja pikkuhiljaa huomannut oloni hepottuvan ja kevenevän.