Musta on terapian aikana alkanut kuoritumaan itsekkäämpi persoona. En kuitenkaan näe sitä huonona asiana, vaan erittäin hyvänä. Se on asia, joka auttaa mua jatkossa säästelemään voimiani ja ajattelemaan enemmän itseäni. Oma ajatusmalli on alkanut muuttua enkä enää kaikessa toimi muita miellyttääkseni. Mun mieli on myös alkanut tulemaan ihan riippuvaiseksi siitä, että mun on kuunneltava omia tarpeita. Muuten alan voimaan huonosti. Ja jos alan voimaan huonommin, mun pitää pysähtyä kuuntelemaan syytä sille.  Huomasin, että alkuviikosta mieliala alkoi hiukan laskea, mutta kun keskityin tekemään itselle mukavia juttuja ja lepäämään vain omien ajatusteni ja mielitekojeni kanssa, se alkoi taas nousta. Eilen ymmärsin, että se mitä nyt tarvitsin, oli oma aika. Aika omien ajatusten kanssa, hiljaisuudessa. Nauttien elämän tarjoamista pienistä jutuista, vain oman itseni kanssa. Eilen kävin koirien kanssa pitkällä lenkillä, nautin pienistä luonnon yksityiskohdista, valokuvasin niitä ja nautin niistä joka solullani. Näin kaikkialla vain kauneutta, rauhaa, hiljaisuutta....sitten menin saunaan, nautin lämmöstä, nautin löylytuoksusta. Illalla söin vielä suklaata ja rentouduin tv:n ääressä. Pieniä juttuja, mutta koin valtavaa mielihyvää saadessani nauttia niistä vain itsekseni. Tajusin myös, että oikeastaan tämä on täysin uusi piirre ja tarve minussa. Olen oppinut nauttimaan yksinäisyydestä, jopa tarvitsemaan sitä. Että saan herkutella joka aistilla elämästä, oman itseni kanssa. Antaa ajatuksille tilaa tulla ja mennä, levätä niissä ja tutkia niitä rauhassa. Tämä on uusi tarve, mitä mun täytyy kuunnella ja mille pitää antaa ajoittain tilaa.

Itsekkyys näkyy myös kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. En enää niin herkästi koe empatiaa/mene tunnetasolla esim. toisen suruun tai tuskaan mukaan. Välillä on hyvä itkeä itkevän kanssa, mutta kaikkien toisten ihmisten tunteiden ei tarvitse mua koskettaa. Joskus on hyvä pysyä asioista tunnetasolla etäämpänä ja tiedostaa se, että olen erillinen ihminen. Ennen mä olin niin tunteellinen, että toisen silmien ei tarvinnut kuin hiukan kostua, niin mä ahdistuin mukana ja itkin hänen kanssaan. Nyt olen huomannut monia tilanteita, joissa näin ei olekaan käynyt. Se on ollut jopa hämmentävää ja ensin ajattelin että olenko tullut näin kylmäksi ihmiseksi. Mutta nyt alan ymmärtää, että se on uusi minä ja on tervettäkin olla reagoimatta joka asiaan niin voimakkaasti. Mun omat haavani ovat siinä määrin eheytyneet, että jokainen toisen ihmisen itku tai tuska ei saa niitä vuotamaan. Olen alkanut ymmärtää, että ehkäpä osa sitä, mitä olen kutsunut empaattisuudeksi, onkin ollut juurikikin sitä omien haavojeni vuotamista. Olen itkenyt muiden haavoja, koska omiani en ole osannut tai halunnut kohdata ja käsitellä.

Olen alkanut myös seisoa enemmän omien mielipteideni ja tekojeni takana. Huomaan, että välillä mussa nousee ihan kiukku tai uhma, koska mulla on niin suuri tarve puolustaa omaani. Saan siitä mielihyvää, jos tiedän oman mielipiteeni ja huomaan ettei se horju, vaikka joku mulle tärkeä ihminen olisi asiasta eri mieltä. Välillä kyllä edelleen horjahtelen ja etsin tasapainoa, mutta yhä enemmän huomaan tilanteita, joissa seison oman mielipiteeni takana.

Jonkun silmissä saatan olla itsekäs, mutta itse sanoisin sitä itseni rakastamiseksi.