Olen alkanut viime aikoina tajuamaan, miten paljon tuo suorittaminen hallitseekaan elämääni. Vaikka olen osannut jo hiukan päästää naruista irti loppuun palamisen myötä, niin silti huomaan että suorittaminen kulkee kokoajan ja kaikessa mukana. Terapeutti sanoikin, että mun olalla on kuin pikkupiru, joka kuiskii lannistavia sanoja. Vahvin lause, johon suorittamisenikin perustuu, on "sä et riitä". 

Mulla oli tänäänkin rankka aamu...paniikki alkaa nostaa päätään samantien kun herään aamulla. Se alkaa vatsan jännittämisestä, kun alan kuulostella oloani ja jännittää, millainen olo mulla mahtaa olla tänään..ja kun huomaan, että ei mikään hirveän hyvä olo, niin vatsan jännitys siirtyy koko kroppaan, jalat alkaa mennä veteläksi, alkaa väsyttää ja tänään tuntui kuin olisin jollain tapaa irtaantunut itsestäni. Se olo lähenteli jo pakokauhua. Lopulta suutuin sille ololle, rukoilin paljon, hengittelin ja hoin Raamatun lupauksia rauhasta ja parantumisesta. "vapauteen Kristus vapautti meidät", se on voimallinen lupaus ja sitä kerta toisensa jälkeen toistelin. Pikkuhiljaa olo alkoi helpottaa ja pahin paniikki lähti. Sain toimintakykyni takaisin. Edelleen jännitys päällä ja ruoka ei maistu, mutta paniikkia ei kuitenkaan ole enää. Kun tuo olotila tulee ja se alkaa mennä paniikin puolelle, mulle tulee olo kuin en pystyisi mihinkään. lamaannun ja jo kotoa postuminen tai arkiaskareiden tekeminen tuntuu todella vaikealta. Mutta tänään sisuunnuin, päätin että salillehan mä todellakin nyt menen kun nyt sain olonikin rauhallisemmaksi. Ja menin. Tein tosi rennon treenin ja siinä salilla ollessa aloin miettiä...miten voimakkaasti tuo suorittaminen kulkeekaan mun elämässä, edelleen, melkeimpä huomaamattani. Se on kulkenut mukana jo niin kauan, etten aina edes huomaa kuinka paljon se mua ohjaa ja hallitsee. Oikeastaan kaikki elämässäni on perustunut suorittamiseen, joka taas pohjautuu siihen mitä muut ihmiset tai ympäristö (omasta mielestäni) multa odottavat. Ja mun täytyy ylittää ne odotukset, koska muuten piiskaan itseäni ja se pieni lannistava ääni mun sisällä pääsee sanomaan, että "katsos nyt, en pystynyt tähänkään". Mun saliharrastuskin on mennyt suorittamiseksi..ensin luulin sen olevan hyvä asia, kertovan siitä että olen toipumassa, kun tavoitteena ei olekaan enää hyvä olo, vaan se että saan tuloksia. Mutta tänään tajusin, että ei se olekaan hyvä asia, ei ainakaan nyt kun tuo suorittaminen on se ongelman ydin. Mun on päästettävä naruista irti, muuallakin kuin töissä. Ja todella alettava harjoittelemaan sitä, että kuuntelen itseäni, etsin omat rajani omien voimavarojeni puitteissa, pidän niistä kiinni enkä välitä mitä muut ajattelevat tai mitä mahdollisia odotuksia mua kohtaan on. Tätä mun on nyt tosissaan harjoiteltava. ja ajattelin nyt laatia itselleni ihan tavoitteet, jokaiselle elämänalueelleni. Niin helpot tavoitteet, että ei vaadi ponnisteluja päästä niihin. 

Tässäpä niitä tavoitteita:

Vanhemmuus:  osoitan, että välitän, annan hellyyttä ja aikaani

Töissä: Menen töihin joka päivä, pysyn rauhallisena. Ymmärrän jäädä kotiin, jos olen sairas tai tunnen olevani levon tarpeessa. Teen vain oman osuuteni, välttämättömän. en muuta.

Urheilu: Käyn ainakin kävelyllä päivittäin, teen vain sen verran, että jälkeenpäin jää hyvä olo

Ystävyys ja parisuhde: olen oma itseni, riitän tällaisena. saan näyttää avoimesti tunteeni ja puhua niistä. pidän kiinni omista oikeuksistani.