Kuluneen vuoden aikana olen paljon parisuhteeni kautta joutunut kohtaamaan hylätyksi tulemisen tunnettani. Etäsuhde ja siihen liittyvät epävarmuustekijät yhteisen ajan ja tulevaisuuden suhteen herättävät sen aika voimallakin aika ajoin pintaan. Yhteinen 3 viikon loma sai hetkeksi temmattua mukaansa ja unohtamaan arjen, mutta kun toisella alkoi taas työt, arki lävähti vasten kasvoja taas kovemmin.

Sietämistä, hyväksymistä, omien ajatusten hallintaa, läsnäoloa, hengittämistä, tunteiden tunnistamista ja ilmaisua, sitä tuon tunteen kohtaaminen on vaatinut, kerta toisensa jälkeen. Ja aina kun huomaan edenneeni ja näen, että tuo tunne ei nousekaan enää niin herkästi jossakin tilanteessa, saankin huomata taas toisessa tilanteessa olevani jälleen sen kanssa kasvotusten. Putoan kuin tunnemyrskyn silmään, ja koko keho lähtee leikkiin mukaan, menemällä pakene tai taistele -tilaan. 

Toistoja, toistoja, harjoittelua ja harjoittelua, tiedostamista...sitä se vaatii, kerta toisensa jälkeen.                      Joka kerta tuon tunteen vallitessa, se ensimmäinen impulssi olisi hylätä toinen. Sattuu liikaa kohdata tuo oma heikko kohtansa, omat kipunsa ja oman haavoittuvuuden näyttäminen toiselle vaatii joka kerta jonkin asteen nöyrtymistä, tietoisen valinnan tekemistä rakkauden ja hylkäämisen, yhteyden katkaisun ja sen rakentamisen välillä. Tuohon tunteeseen kun liittyy paljon myös häpeää, joka pyrkii peittämään ja suojaamaan sen kohdan, joka todellisuudesssa kovasti haluaisi tulla näkyviin. Kuitenkin joka kerta lopulta se nöyrtyminen jossakin kohtaa tapahtuu, koska joka kerta myös huomaan, että toisen hylkääminen (ja sitä kautta itseni hylkääminen) tuntuu kipeämmältä kuin yhteyden luominen kivustaan ja tunteistaan huolimatta.

Oikeastaan nyt lomani aikana olen alkanut ymmärtää, että tuo sama tunne ja reaktio kulkee mulla mukana myös ystävyyssuhteissa. Niissä se ei vain nouse niin voimalla ja herkästi, kuin parisuhteessa. Se korostuu näin loman aikana, kun aikaa ja halua olisi tavata, mutta heillä onkin omat menonsa ja kiirensä. Etäsuhde vie tehokkaasti vapaa-aikaa, reissaaminen väsyttää ja se vapaa mitä sitten jää itselle, meneekin paljolti oman tilan ja levon tarpeen täyttämiseen. Ja sitten kun sitä aikaa olisi enemmän, sitä ei löydykään muilta samaan aikaan. Täytyy sanoa, että kuluneen vuoden aikana en ole ainakaan kokemukseni pohjalta etäsuhteen puolesta puhuja. Sen voi saada toimimaan kyllä, mutta tahtoa ja kärsivällisyyttä se vaatii ja tietyistä asioista luopumista. Omalla kohdallani toivon, että tämä kaikki on sen arvoista ja vielä saamme sen yhteisen elämän saman katon alla. 

Etäsuhde jos mikä, on kuitenkin oivallinen keino kohdata tuota omaa tunnelukkoani. Ja edistystä olen kuitenkin tämän kesän aikana huomannut tuon tunnelukkoni suhteen. Mä olen aiempina kesinä paininut näiden samojen tunteiden kanssa, vaikken ole parisuhteessa ollutkaan. Nyt vasta oikeastaan olen ymmärtänyt, että tästä niissä tunteissa on oikeastaan ollut kyse. Siitä jostakin yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tunteesta. Loppuunpalamisen jälkeen mun ei ole ollut helppo viettää aikaa itsekseni pitkiä aikoja ja loma ja kotona oleminen on herättänyt mussa ahdistusta ja levottomuutta, jota olen paennut mm. tekemiseen. Tänä kesänä olen kuitenkin pystynyt myös vain olemaan ja nauttimaan siitä pysähtyneestä tilasta ja huomannut, että tekemisen sijaan se on juuri se mitä olen kaivannut ja mitä tarvitsen lomaltani juuri nyt. Olen pystynyt vain olemaan läsnä tässä ja nyt, olemaan levollisesti yksin, itseni kanssa. Olen löytänyt keinoja päästää irti niistä ajatuksista, jotka ovat aiempina kesinä päässeet niskan päälle ja saaneet nuo tunteet mussa heräämään. Kuitenkin, aina ajoittain nuo ajatukset saavat vielä vallan ja silloin taas tipahdan niihin samoihin tunteisiin. Ja niin se tulee varmasti jossain määrin olemaan lopun elämääni. Tuo tunnelukko minussa, tuo kipikohta, se on osa minua. Kuitenkin harjoittelemalla sen kohtaamista ja hyväksymistä, löydän enemmän keinoja se kanssa sovussa elämiseen. Tosin sanoen mitä tutummaksi tulen oman sisäisen lapseni kanssa ja mitä enemmän löydän rakkautta ja myötätutoa hänen tunteille ja tarpelle, sen hepompi mun on itseni ja tunnereaktioitteni kanssa olla .  Jolloin tuo tunne ei enää niin herkästi nouse esiin ja tipauta sinne myrskyn silmään. 

Taas tänään, näiden tunteiden vallitessa ja tuntuessa, voin kiittää samalla elämää siitä, että saan taas harjoitella ja tulla tutummaksi tuon tunteen kanssa. Vaikka se ei mukavaa olekaan.