Seison pihalla suuren lumikinoksen vieressä. Lasten riemunkiljahdukset ja leikin tiimellyksestä innostuneet äänet kantautuvat korviini. Auringon säteet pilkistelevät pilven reunan takaa ja kutittelevat poskeani. Seuraan lasten touhuja, välillä kohdistaen katseeni aurinkoa kohti, katsellen sen valoa joka tulvii puiden oksien takaa. Ihana aurinko. Pitkästä aikaa valoa. Niin pitkään on ollut pimeää. Katson taas lapsia, tunnen iloa heitä seuratessa. Muistoihini tulvii oman lapsuuteni muisto talvipäivistä ja lumikinoksista. Oltiin kukkulan kuningasta, hypittiin kasan päältä pehmeään hankeen, kaivettiin kasoihin käytäviä, joista rohkeasti ryömimme kasan toiselle puolelle. Se vapautunut ilon ja innostuneisuuden tunne kumpuaa jostakin muistojen lomasta elävänä mieleeni. Niin elävänä, että mieleni tekisi hypätä lasten touhuihin mukaan. Kiljua, nauraa, hyppiä ja kieriä kasassa.  

Tuossa esimerkki parin päivän takaisesta hetkestä. On ollut hauska huomata, että havainnoimalla lapsia ja heidän tekemisiään, olemistaan ja tunnetilojaan, käynkin läpi omia lapsuuden hetkiäni ja tuntemuksiani. Ne tulevat välillä hyvinkin elävinä mieleeni ja pulpahtelevat esiin yllättävissä tilanteissa. Välillä muistot ja tunteet ovat täynnä iloa ja hyvää oloa, välillä taas niitä saattaa sävyttää suru tai ikävä. Tunteet saattavat tuntua niin eläviltä, että melkein näen itseni pikkutyttönä. Se on melkeimpä huvittavaa. Mutta samalla myös vapauttavaa. Koen, että musta purkautuu niiden tunteiden läpi käymisen kautta jotakin. Ja on ilo huomata, että tunteet joita käyn läpi, eivät ole vain ikäviä tunteita, vaan myös niitä mukavia. 

Jonkin aikaa sitten mä koin jotain käsittämätöntä hellyyttä kaikkia pellavapäisiä, pyöreäposkisia pikkutyttöjä kohtaan. Kunnes lopulta tajusin, että näin heissä itseni pikkutyttönä ja kohdistin heihin jotakin sellaista rakkautta, minkä kokemisesta olen ehkä jollain tasolla jäänyt paitsioon lapsena. Ehkä olisin tarvinnut enemmän ihailevia ja rakastavia katseita, hyväksyvää kosketusta ja nähdyksi tulemista. Nyt tämä vaihe on kuitenkin jäänyt taakse. Mutta tällä viikolla huomasin uuden asian. Mulla oli maanantaina hiukan kurja ja vaikea olo aamulla töissä. Eräs pikkutyttö sai kiukkukohtauksen ja kävin hänen kanssaan tilanteen läpi. Pysyin rauhallisena, mutta päättäväisenä ja lopulta tilanne päättyi siihen, että tämä kiukutteleva tyttö puristi kätensä kaulani ympärille ja halasimme. Siinä hetkessä oli jotakin, joka osui mulla herkkään kohtaan. Siinä hetkessä, kun itselläkin oli jotenkin turvaton ja surullinen olo, ja lohdutin sitä pientä tyttöä sylissäni. Sanoin hänelle, että hän on kiva tyttö ja halasimme pitkään. Tunsin, kuinka kiukku suli hänestä pois, ja hän rentoutui syliini. Siinä hetkessä, tunsin kuin olisin itse se pikkutyttö. Se sai minut nielaisemaan omat kyyneleeni, jotka nousivat hetkeksi palana kurkkuun. Ja ymmärsin, että tämä on jotain mitä olisin lapsena ehkä itse tarvinnut. Että oman kiukkuni keskellä, olisin saanut kokemuksen että se tunne on sallittu, että minua rakastetaan siitä huolimatta ja myöskin sen tunteen mentyä pois. Tästä syystä mun on ehkä vaikea hyväksyä omia tunteitani nyt aikuisena. Näen itseni jotenkin pahana ja huonona, jos tunnen jotain ikävää: Surua, ahdistusta tai vihaa. Ja oikeastaan tuossa lauseessa tulee jo sana, joka kuvaa ajatustani hyvin. "Koen jotain ikävää". Onko loppujen lopuksi suru, viha, kateus tai mikään ns. ikäväksi tunteeksi luokiteltava tunne oikeasti kuitenkaan ikävä tunne? Eikö tunteiden tarkoitus ole kertoa meille jotakin itsestämme? Jostakin tarpeesta, jostakin kokemastamme? Onko loppujen lopuksi olemassa ikäviä ja hyviä tunteita vai ovatko ne vain tunteita? Toki suru, ahdistus ja viha tuntuvat pahalta, tuskin kukaan nauttii niiden läpi käymisestä. kun taas ilo, onnellisuus ja rakkaus tekevät todella hyvän olon. Mutta tunteena jos niitä ajattelee, ne ovat vain tunteita. Kaikki samalla viivalla, yhtä tärkeitä ja arvokkaita. Yhtä rakastettavia meissä. Tunteet on luotu meihin, jokainen niistä. Ja meidän tulee kuunnella niitä, ottaa ne rakastaen vastaan. Ymmärtäen niiden kaikkien olevan osa meitä, kuuluvan ihmisyyteen ja inhimillisyyteen. 

Olen myös huomannut viime aikoina, että näitä ns. ikäviä tunteita kohdatessani, mulla tulee ikävä äitiäni. Uskon, että tämäkin kertoo jotakin lapsuudestani ja tämä on vaihe, jonka käyn nyt läpi ja joka kuuluu käydä läpi.  Samalla tavoin, kuin se pellavapäisiin tyttöihin samaistuminen, myös tämä vaihe jää jossakin kohtaa taakse.