Tänään on tullut paljon tehtyä itsetutkiskelua. Mulla on eräs miespuolinen kaveri, jonka kanssa oli syksyllä ns. sutinaa. No se karitutui aika äkkiä, mutta siihen sisältyi silti suuria tunteita. Nyt ollaan pidetty etäisyyttä, mutta viime viikkoina oltu taas enemmän yhteyksissä, nähtykin pari kertaa. Sovittiin että ollaan kavereita. Tässä nyt vain kävi sitten se ilmiö, että kun sovitaan että ollaan kavereita, niin mä koen oloni turvalliseksi ja uskallan antaa tunteille enemmän tilaa. Niimpä huomasin, että ihastumisen tunteita alkoi taas tulla ja elättelin toiveita että jospa tämä ystävyys muuttuisi ajan myötä joksikin muuksi. Tämä mieskin välillä antoi sellaisia viestejä, että voisi kans miettiä olisko jotain muutakin kuin kaveruutta. Vähän samaa jossittelua meillä oli myös syksyllä. Nyt tunteet on olleet vähän latteammat, mutta silti on vaikea olla vain kaveri. Tänään sitten jultetiin asiasta ja kerroin et kyllä mua kirpaisisi jos hän löytäisikin jonkun tytön. Eli jotain tunteitahan mulla silloin on häntä kohtaan. No siinä sitten juteltuamme ilmeni, että hänellä ei ole samanlaisia tunteita mua kohtaan, vaikka hänkin kyllä miettii ja jossittelee meidän kuviota. Tämä teki tietysti kipeää,  mutta samalla ihmettelin mun reaktiota. pari kyyneltä tirautin, mutta sitten olinkin vain kiukkuinen, tunsin itseinhoa, vihaa kaikkia menneitä miehiä kohtaan, vihaa kaikista hylkäämis kokemuksista mitä mulla on ollut ja näin mielessäni takaumia viiltelemässä itseäni. Samalla herkuttelin ajauksella, että jospa menisinkin tästä baariin iskemään miehiä, näyttämään että kyllä mä kelpaan jollekin. Ihmettelin, että miksei mua itketä enemmän. Viimeksikin kun meidän juttu syksyllä kariutui, mä en juurikaan itkenyt sitä. Tunsin enemmänkin kiukkua. Se suru purkautui oikeastaan vasta sitten, kun näyttämisen halusta tapasin pari kertaa yhtä miestä jonka kanssa olikin vähän "sutinaa", mutta olin vielä niin rikki tästä edellisestä pettymyksestä (ja lisäksi sitoutumiskammo kiusasi), että ahdistuin todella voimakkaasti ja vasta se ahdistus laukaisi mussa sen surutyön. Yhden päivän itkin ja itkin ja itkin, ääneen. Ja koin itkeväni kaikkia niitä hylkäämisiä mitä mulla on ollut, sitä tunnetta etten kelpaa tai riitä, ettei mua rakasteta. No se päivä ei varmaan riittänyt vielä parantumaan kaikista niistä haavoista mitä mulla on, mutta joku pato avautui hetkeksi.

Tänään sitten mietin, että olenko mä huomaamattani tehnyt ikäänkuin sopimuksen itseni kanssa joskus teininä, että mä en itke miesten takia enää. Niin monet pettymykset ja hylkäämis kokemukset sain osakseni, että tuntui etten kestä sitä enää. Päätin, että nyt riittää. Mutta tilalle tuli ahdistus, masennus ja viiltely. Joka purkautui kyllä välillä itkunakin, kun tunne tuli oikein voimakkaaksi. Ja mulla oli pakonomainen tarve löytää aina uusi poikaystävä, en kestänyt käydä suruaikaa läpi, en kestänyt sitä oloa etten kelpaa.  Mä olin päättänyt koteloida ne haavat mitä olin saanut, ettei ne pääsisi vuotamaan. Mutta ne ovat siellä edelleen. Kaikki ne hylkäämiset, kelpaamattomuuden tunteet, epäonnistuminen, häpeä...välillä ne kotelot halkeilevat ja silloin joudun hetkeksi niiden tunteiden kanssa tekemisiin, kunnes taas paikkaan halkeamat. Se tekee liian kipeää kohdata niitä tunteita. Tänään tunsin taas kuin ne kotelot halkeilisivat, mutta pusersin halkeamat kiinni. Se tunne mikä sieltä näkyi, oli liian pelottava ja tuskallinen. Mä epäilen, että nämä koteloidut haavat, ja tunnelukot mitä niistä on seurannut, on yksi syy mun ahdistukseen parisuhteessa. Ne haavat jomottaa aina koteloiden välissä ja ilmoittaa itsestään, jos löydän jonkun kiinnostavan miehen. Ja se saa mussa aikaan ahdistusta.

Huh, ompahan taas pohdittavaa seuraavaan terapia käyntiin..