Joulu tuli ja meni. Aloitin lomani jo 20.12. Ensimmäiset päivän kuluivat ihan mukavasti, jouluaattokin meni kivasti, vaikken ehkä päässyt ihan kiinni joulutunnelmaan. Joulun jälkeen alkoi kuitenkin mieliala vähän laskemaan ja huomasin vetäväni vatsaa sisään. Kotona oleminen ei pidemmän päälle sovi mulle....se tuo takaumia sairaslomasta, jolloin oli todella ahdistunut olo ja kotona tuntui turvattomalta. Olen kuitenkin nyt tiedostaen yrittänyt siedättää itseäni kotona olemiseen, ja etsiä niitä mukavia asioita joita kotona voi tehdä. Pitkästä aikaa aloin kokoamaan 1000 palan palapeliä, josta ihan innostuin. Olen soittanut paljon pianoa, leiponut, nähnyt kavereita joita en ole pitkiin aikoihin nähnyt, käynyt salilla, katsonut leffoja. En voi sanoa, etteikö loma olisi mennyt ihan mukavasti ja olen iloinen että olen alkanut tekemään kotonakin asioita joita en ole viime aikoina juurikaan tehnyt, kuten tuo palapelin kokoaminen ja leipominen. Silti taustalla pyörii ikäänkjuin varjo menneestä, joka saa mut vetämään vatsaa sisään, vaikuttaa ruokahaluun vähenevästi ja tuo ikäviä ajatuksia mieleen. Niin pitkään on ollut tasainen kausi, olin jo ehtinyt melkein unohtaa miltä tämä tällainen tuntuu. vaikka tämä tosiaan on vain ikäänkuin varjo siitä, mitä se joskus oli, niin silti, näiden tunteiden kohtaaminen ei ole mukavaa. Huomaan, että mun on edelleen vaikea myöntää, että mä olen toipilas, prosessi on kesken ja takapakkeja tulee. Kun meni niin pitkään tasaisesti, ajattelin jo että nyt se on takanapäin ja terapiassakaan ei tehnyt yhtään mieli avautua ja vatvoa asioita. Toisaalta, se kertoo myös tietynlaisesta välttelykäyttäytymisestä. Että ei halua puhua ja kieltää tosiasioiden olemassaolon. Nämä muutamat päivät on pudottaneet mut taas takaisin faktojen äärelle. että mä olen toipilas, mun pitää kohdata ne tunteet mitä mussa milloinkin on, itkeminenkin on hyväksi eikä sitä tarvitse yrittää vältellä viimeiseen asti, koska se nimenomaan on sitä tunteiden välttelyä ja piilottamista, mitä olen niin monta vuotta jo tehnyt ja minkä vuoksi olen tässä jamassa. Eilen mua vähän ahdisti/masensi. lähdin kaupoille ja syömään kaverin kanssa ja mun ei olisi yhtään tehnyt mieli mennä takaisin kotiin, koska pelkäsin mitä tunteita mussa paukahtaa pintaan yksin ollessa. No sitten mä päätin, että parempi vain mennä ja oikein hakemalla hakea niitä tunteita ja antaa niiden tulla. Kohdata ne ja vaikka itkeäkin jos siltä tuntuu. Ja niin mä sainkin sitten sen itkun tulemaan. Ja samalla avasin muillekin tunteille ja ajatuksille oven ja huomasin että edelleen mä jollain tasolla käyn läpi myös mun entistä parisuhdetta ja mitä siinä koin. Kun monta vuotta saa kokea, että omilla tunteilla ja mielipiteillä ei ole arvoa, niin se satuttaa ja syvältä. Mulla on kipeitä kohtia, ja jos niitä sohaisee, se vihlaisee oikein kunnolla. Tänään on ollut helpompi päivä, ja oli hyvä huomata että ei se niin kamalaa ollutkaan olla yksin kotona eilen, se oli enemmänkin se ajatus siitä mikä pelotti ja ahdisti. koska näin itseni omassa mielessäni samanlaisena kuin vuosi takaperin, kun olin täysin romuna ja vain itkin, itkin ja itkin eikä se auttanut. 

Tänäänkin on kyllä olleet ajatukset aika sekaisin. Ja jonkinlainen stressitila päällä. Ja kun mulla on vähän ahdistunut olo, huomaan samojen ajatusten tulevan mitä vuosi sittenkin tuli. Että mä en ansaitse mitään hyvää, mä olen arvoton, tarpeeton jne. Ja mulla on myös turvaton olo. Mä en meinaa luottaa itseeni, enkä muihin, ajattelen kaikesta negatiivissävytteisesti. 

Mulla on ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen tilaisuus viettää uusivuosi miten itse haluan. Poika menee isälleen. Olin ensin siitä täpinöissäni, mutta nyt huomaan senkin herättävän ahdistusta ja pelkoja. Olen näkemässä erään miehen silloin. En tunne häntä hyvin, vasta toisen kerran tapaamme. ja nyt se aiheuttaakin mussa turvattomuuden tunnetta, kontrollin menettämisen pelkoa, en luota häneen enkä itseeni ja ajatus kiertää kehää...hohhoijaa. Mikähän siinä on, että en vain osaa ottaa rennosti ja nauttia elämästä? Miksi pitää kaikesta vääntää draamaa ja ylireagoida, tehdä asioista isompia mitä ne ovat? Välillä onnistun rentoutumaan, onnistun olemaan huoleton. Sellaisia päiviä on, kun mikään ei huoleta, on oikein rallattelu fiilis ja elämä on niin ihanaa. Toisena päivänä sitten huomaankin ajattelevani kaikesta negatiivissävytteisesti, etsiväni asioiden huonoja puolia, ajattelevani mahdollisia katastrofeja kaikista tilanteista ja stressaavani joka asiaa. Sellasita heilahtelua se on, edelleen. Vaikka pitkään tuntui että suht tasaisesti mennyt. mutta nyt tämä loma taas sai tuon heilahtelun enemmän esiin, kun on aikaa ajatella asioita enemmän. Luulen, että uusi työkin on vienyt mun ajatuksia pois näistä omista tunnemyllerryksistä. EI ole ollut aikaa ajatella ja olen halunnut siten uskotella itselleni, että olen selvinnyt jo tästä kaikesta ja terpaiakin tuntui hetken ihan turhalta. Mun vaan pitäisi hyväksyä se, että vaikka menisi pitkään tasaisesti, niin pudotuksia ja takapakkeja voi tulla ja tulee, mutta ne on osa mua,mun persoonaa ja niiden kanssa oppii elämään kun opettelee taidot päästä niiden tunteiden niskan päälle. Mä olen kehollani voimakkaasti reagoiva, tunteellinen ihminen. ja siksi ahdistun ja stressaannun helposti. Mutta nyt mun pitää opetella elämään sen asian kanssa. Hyväksyä itseni tällaisena. Koska huomaan, että kun ahdistun tai stressaannun, alan myös ajattelemaan itsestäni hyvin kriittisesti ja armottomasti. Ikäänkuin olisin huono ja epäonnistunut kun tunnen mitä tunnen. Ikäänkuin mulla ei olisi lupa siihen ja tarvitsisin rangaistuksen siitä hyvästä. Siksi varmaan tulee niitä ajatuksia, että mä en ansaitse mitään hyvää. koska ajattelen sillä hetkellä niin, että näin tunteva ihminen, ei voi ansaita hyvää. Rankaisen sillä itseäni. Mutta siitä olisi päästävä eroon, ymmärrettävä että se ei vaikuta mun ihmisarvooni mitenkään, vaikka välillä olisi ikäviä ajatuksia tai tunteita. Se ei ole rangaistavaa, vaan sen voi kääntää voimavarakseen. ja hyväksymällä sen, siitä pääsee myös helpommin yli.