Burn outin jälkeen olen huomannut, että musta löytyy ainakin kaksi täysin eri persoonaa. Tänään terapiassakin tästä juttelin ja terapeutti sanoi, että monesti jos on tullut trauma, saattaa huomata että itsessä on monta eri persoonaa jotka vaihtelevat. Mulla se trauma on tullut tästä burnoutista. Ja se selvästi on korostanut mun itselleni luomia puolustusmekanismeja. 

Musta tuntuu, että enää harvoin musta löytyy ikäänkuin se välimaasto eli ns. normaali ja tasaisen tasapaksu minä. Yleenä poukkoilen kahden vastakohdan välillä, joista toinen on alivirittynyt ja toinen taas ylivirittynyt minä. 

Toinen persoona on se, mikä liittyy väsymykseen, masennuksen tunteisiin, ahdistukseen, stressiin ym ikävämpiin tunteisiin. En itsekään tiedä mikä milloinkin laukaisee näistä mitäkin, usein ne kulkevat käsikädessä. Kun jokin näistä pulpahtaa esiin, se nostaa nämä muutkin siihen rinnalle. Ajatukset pyörivät silloin myös aika negatiivisissa ympyröissä: "musta ei ole mihinkään, en pysty, en osaa, olen epäonnistunut,  en ansaitse mitään hyvää, en halua puhua kellekään enkä päästää lähelleni, haluan olla yksin, olen säälittävä..jne" Nämä ajatukset taas laukaisevat herkästi paniikkia ja laskevat mielialaa entisestään. Noidankehä on valmis. Tämän persoonaan hallitessa, mä usein vetäydyn, mikään ei oikein kiinnosta/innosta, itsetunto on heikko, en jaksa rupatella esim. töissä niitä näitä vaan mieluummin hakeudun erilleen muista ja hoidan vain perustyöni. Vapaa-ajallakin saan potkia itseäni tekemään jotakin, koska mieluiten vain vetäytyisin sohvannurkkaan ja pysyisin omassa "kuplassani". Tämä persoona saa mut usein alivirittyneeksi, eli apaattiseksi, hiljaiseksi, jopa lamaantuneeksi ja ikäänkuin vetäydyn kuoreeni, minkä sisälle en haluaisi päästää ketään. 

Toinen persoonani taas on tämän vastakohta. Se on iloinen, energinen, puhelias, innokas, touhukas, aikaansaava, positiivisesti elämään ja itseen suhtautuva, empaattinen, avoin jne. Silloin tykkään tehdä paljon asioita, nautin elämästäni ja osaan elää hetkessä, nauran ja vitsailen paljon, juttelen/rupattelen, olen itsevarma eikä kielteisistä tunteista ja ajatuksista ole tietoakaan. Musta tuntuu, että kaikki on kivaa ja ihanaa ja rakastan suunnilleen kaikkea ja kaikkia.  Silloin olen töissäkin motivoitunut, aikaansaava ja seurallinen, nauravainen. Tämä persoona taas saa mut ylivirittymään. Herkästi alan touhuamaan liikaakin, niin että alan käymään ylikierroksilla ja pysähtyminen/rauhoittuminen on vaikeaa. Ja kun lopulta huomaan että nyt menee överiksi ja pysäytän itseni, saatankin pian huomata että olenkin jo ihan väsyksissä touhuamisestani ja siitä saattaakin alkaa taas väsyneempi jakso. Nyt kun olen tajunnut tämän, yritän rauhoittaa itseni jo ennenkuin menee pahasti överiksi. 

Nyt kun tätä kirjoitan, alan jo miettiä että kylläpä kuulostaa sekopäiseltä. :D Entinen minä oli tasainen, rauhallinen, jotain tältä väliltä. Tosin stressasin silloinkin helposti ja välillä ihan paniikkiin asti. Luulen, että osa syy ainakin tuohon ylivirittymiseen on se, että kun on hyviä päiviä, sitä haluaa ottaa kaiken ilon irti niistä ja tehdä mahdollisimman paljon asioita. Koska huonoina päivinä ei jaksa/huvita ja vaikka tekisikin samoja asioita, ei niistä saa juurikaan mielihyvää. Nyt mä yritän kuitenkin löytää tasapainon, etten poukkoilisi tunteiden viemänä ja vaan yrittäisin pysyä samanlaisena, vaikka tunteet heittelisivätkin. Teen töitä noiden negatiivisten ajatusten kanssa, ja luulen että kun alan päästä niiden niskan päälle ja hyväksymään itseni huonoinakin päivinä, se rauhoittaa myös sitä toista ääripäätä mussa.