Tänään on ollut jotenkin merkillinen päivä. Se on ollut täynnä tunteita. Ja on tuntunut, kuin olisin niille kaikille avoin ja läsnä. Vain tuntien ja tunnistaen niitä itsessäni. Niiden heräämistä, elämistä minussa ja kehossani ja lopulta niiden laantumista. Tähän päivään on oikeastaan mahtunut koko tunteiden kirjo. Se alkoi siitä, kun sain aamulla töissä päättää, astunko epämukavuusalueelle ja siedän sen mahdollisesti mukanaan heräävät tuntemukset ja tunteet itsessäni vai pakenenko tilannetta. Hetken punnittuani päätin valita ensimmäisen vaihtoehdon, todeten itselleni, että meni miten meni, niin suhtautun itseeni myötätuntoisesti ja hyväksyen. Kaikki tilanteet jotka elämme, voivat toimia kasvunpaikkana, vaikkei se aina mukavaa ja helppoa olisikaan. Näin halusin uskoa myös tässä tilanteessa.

Tuossa tilanteessa mun piti tehdä itseni, ammattitaitoni ja kaikki oppimani näkyväksi. Olla esillä ja avoin. Kohdata siis myös omaa häpeäntunnettani, sitä, joka välillä kuiskii korvaan, että ehkä epäonnistut, et riitä, ei tuo osaamasi ole mitään erikoista. Nuo lauseet ovat saaneet mut monesti piilottamaan itseni ja taitoni/osaamiseni ikäänkuin vakan alle. Olen kuunnellut ja uskonut noita lauseita. Enää en halua niin tehdä. Tahdon toimia niitä vastaan ja kohdata noiden ajatusten herättämät tunteet. Tahdon vahvistaa sitä puolta minussa, joka on vahva, rohkea ja näkyvästi Minä. 

Ja mitä tuosta kaikesta sitten seurasi? Sain loistaa tuossa tilanteessa, ja sain loistaa myös koko loppupäivän, sillä sain niin hyvää palautetta jälkeenpäin ja vielä julkisesti, että se ihan hämmensi. Olin kuin valokeilassa, jalustalle nostettuna. Miten hämmentävää, rohkaisevaa ja voimaannuttavaa. Samalla myös liikuttavaa ja kaunista. Lopulta epämukavsuusalueelle uskaltautuminen, on se mikä palkitsee eniten. Elämä antaa, kun sille uskaltaa sanoa kyllä. 

Ihanaa aloittaa viikonloppu näissä tunnelmissa. Tänään aurinkokin päätti hymyillä pitkän sateisen jakson jälkeen. :)

 

Loppuun vielä runo, joka tuli mua tänään vastaan. Siinä jotenkin kiteytyy kaikki se, mitä olen oivaltanut.

 

Joka ei ole vielä minä

sen on mahdotonta olla me.

Se ei voi kiintyä toiseen

kun se ei ole kiintynyt itseensä.

Se ei voi käsittää suuria ympyröitä

kun se sekoaa pienissäkin.

Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla.

Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteilta.

Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä,

Se on saavutus ja semmoisena vaikea läksy.

Se toistelee nimeään ja innostuu siitä.

Sen pitää saada tottua olemaan joku.

Ei se muuten opi näkemään joitakin ja muita.


Arja Tiainen