Suhde itseen on vähän sama kuin mikä tahansa ihmissuhde. Jos ei sitä ylläpidä ja tee töitä sen eteen, että yhteys säilyy, alkaa se väljähtyä. Suhde itseen on oikeastaan lopulta se kaikkein tärkein ihmissuhde. Jos se ei ole kunnossa, se alkaa vaikuttaa myös ympärillämme oleviin ihmisiin ja niihin läheisiin. Miksi kuitenkin juuri sitä kaikkein tärkeintä suhdetta ehkä herkiten myös laiminlyödään? keskittyen muiden tunteisiin ja tarpeisiin, siihen mitä he ehkä ajattevat minusta ja kaikkiin niihin ympäristöärsykkeisiin, joilla voimme tehokkaasti vaientaa sisimpämme äänen, sen joka kertoo, mitä minulle kuuluu?

Näiden ajatusten äärellä olen tässä viime päivinä ollut, kun kehoni taasi ilmoitti, että olisi aikaa hoitaa sitä minä-suhdettanikin välillä. Ensin kipeytyi alaselkä. Omt-fysioterapeutti kysyi, onko minulla stressiä? Myönsin sen, mutta en siltikään tehnyt oikeastaan mitään sen eteen, muuta kuin kuuliaisesti venyttelin ohjeiden mukaan. Seuraavaksi iski flunssa ja flunssan myötä väsymys. Mieli yritti vielä flunssassakin päästä takaisin oravanpyörään, oli vaikea sallia itselleen vain lepoa, koska flunssa ei kuitenkaan ollut oireiltaan kovin voimakas. Toisaalta tiesin ja aavistin, että ehkä se oli taas kehoni tapa pysäyttää ja pakottaa itseni äärelle. 

Meni kuitenkin melkein viikko, että annoin itselleni luvan tuntea. Koitin vain turruttaa pääni televisiolla, somella ja kaikella muulla, vaikka huomasin, että ahdistaa. Lopulta pato murtui. Kyyneleet tulivat. Ja annoin sen kulkea läpi, minkä jo kehossani olin tuntenut, mutta joka ei vain ollut päässyt vapaaksi. Olen surullinen. Enkä oikein edes tiedä miksi. Ehkä olen väsynyt, ehkä kaikki riittämättömyyden tunteet töiden ja koulun suhteen purkautuivat. Läheisiini kohdentuneet huolenaiheet. Se sisäisen lapsen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi, jonka äänen olin taas liian pitkään vaientanut. Syksy, kauneudestaan huolimatta, herättää myös surua. Se on luopumista kesästä, valosta, pitkiltä tuntuvista päivistä, lämmöstä. Se on arkeen paluun merkki, vapauden vähentymistä ja aikataulujen kiristymistä. Se on vähemmän aikaa läheisten kanssa, väsymyksen kanssa tasapainoilua. Kevät ja kesä taas merkitsevät mulle kaikkea päinvastaista. Ruska-aika on kuin se viimeinen juhla ennen pitkää hiljaisuutta. Kesää ja valoa on jo nyt ikävä. Menee taas hetki, että tähän tottuu. Ja luopuminen herättää aina surua. Ehkä myös muistoja loppuun palamisesta. Siitä, miten väsynyt silloin olin ja miten huonosti voin. Ja miten katki se yhteys itseeni olikaan silloin! 

Viime yönä näin unen, joka oikeastaan kuvasti mielestäni aika hyvin sitä, missä olen itseni kanssa  ja suhteessa itseeni tällä hetkellä. Unessa oli kaksi vauvaa. Toinen oli äidillä, joka huolehti lapsensa tarpeista rakastaen ja piti vauvaa sylissä, niinkuin vauvaa yleensä pidetään. Toinen oli mies, jolle vauva oli ikäänkuin annettu vasten tahtoisesti ja se näkyi hänen tavassaan koskettaa ja hoitaa vauvaa. Hän retuutti sitä, niin että vauvan pää heilui, piti kovakouraisesti kiinni ja kaikesta hänen olemuksestaan ja tavastaan olla vauvan kanssa huokui, ettei hän rakastanut vauvaa, ei halunnut sitä eikä kestänyt sen tarvitsevuutta. Tulin unessa tästä surulliseksi, otin vauvan syliini ja katsoin sen kasvoja joista näkyi, ettei vauva voinut hyvin. Yritin selittää miehelle, että vauvan päätä pitäisi tukea, jotta sen niska ei vaurioidu. Ja tunsin surua katsoessani tuota vauvaa, jonka tarpeita ei täytetty ja joka ei saanut tuntea rakkautta.

Ehkä tuo uni kuvastaa suhdetta omaan sisäiseen lapseeni. Toisaalta pystyn kuuntelemaan, rakastamaan ja pitämään siitä huolta, mutta sitten löytyy se puoli, joka melkeinpä pahoinpitelee, kohtelee rakkaudettomasti ja välinpitämättömästi. Ilman minkäänlaista yhteyttä tai empatiaa vauvaa kohtaan. 

Kun heräsin unesta, minua itketti. Ja tunsin suurta surua siitä, että yhteys on välillä poikki, en kuule, enkä välitä. Keho koittaa viestittää, mutta ohitan ne viestit. Olen taas laiminlyönyt sen tärkeimmän suhteen. Mikä vaatisi vain kysymyksen, mitä minulle kuuluu? Voinko hyvin? 

Ehkä jollain lailla jopa pelkään nykyään herkkyyttäni. Rajat ja aggressio ovat tulleet voimakseni ja olen vähän kuin hylännyt sen osan itsestäni, jonka viestejä olisi tärkeintä kuunnella. Vaiennan sen herkän puoleni, koska pelkään. Aggressio on tuonut mulle turvaa, mutta pidemmässä juoksussa se kääntyy mua vastaan, jos en käytä sitä herkkyyden rinnalla. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, ja taas palaan tähän. Yhteyden rakentaminen siihen herkkyyteen, sisäiseen lapseen ja syvimpiin tunteisiin on kaikkein vaikeinta. Ja se vaatii tahtoa ja sinnikkyyttä, jotta sitä saa ylläpidettyä, jotta sen saa luonnolliseksi osaksi itseä. Tämän syksyn aikana mä yritän. Yritän vähän taas enemmän. Että myös niiden kiireisten ja hektisten hetkien keskellä ja stressaantuneena, osaisin ja haluaisin pysähtyä, ja kysyä itseltäni nuo kysymykset. Vaikka mua pelottaisikin vastaus. Kysyisin niin, että oikeasti myös kuuntelisin. Niinkuin vanhemman toivoisi tekevän lapselleen. Niinkuin rakastava vanhempi tekee. 

 

Miten sitten rakennan yhteyttä?

- Töissä, kun huomaan ylivirittyväni, vahvistann turvan tunnetta ja yhteyttä itseeni hengityksen kautta, ottamalla mahdollisuuksien mukaan pienen aikalisän. Rakentamalla yhteyden ajatuksiini ja tunteisiini ylivireyden takana.

- Kotona tietoinen kävely metsässä, aistit avoinna, läsnäollen itselleni, hengitykselleni ja ympäröivälle maailmalle. 

- Hengitys- ja meditaatiohetkillä. Laitan vaikka kellon soimaan, ja sen ajan sitoudun vain olemaan, vaikka tuntuisi kuinka vaikealta. 

Tiedän, että tuo viimeisin on vaikeinta. Ja ehkäpä siksi jopa tärkeintä. Niissä hetkissä mieli koittaa kaikin keinoin karata paikalta ja saada muuta ajateltavaa kuin sen, mitä minussa tapahtuu. Ehkä voin kuitenkin lähteä pienestä liikkeelle. 

 

Mikä taas rikkoo yhteyttä:

- vauhdin lisääminen, kun olen jo ylivirittynyt

- tv ja some

- aggression tunteeseen kiinni jääminen

 

Näillä pohdinnoilla, mietteillä ja tavoitteilla eteenpäin. Ehkä taas jotakin loksahti tämän viikon aikana hiukan oikeampaan suuntaan. Näin toivon.