Niin pieni ääni, "klik". Vain yksi pieni hiiren painallus, mutta minkä tunteiden kirjon se saakaan aikaan. Yhdellä klikkauksella suljen jotakin sellaista, joka on ollut mulle monta vuotta niin merkityksellistä ja tärkeää. Se klikkaus sulkee oven perässäni ja jättää taakseen monta vuotta. Tärkeitä hetkiä, jotka kuitenkin kipujen kautta alkoivat näyttäytyä toisessa valossa. Sen minkä näin kauniina ja hyvänä, jäi muistoihin eikä se sieltä katoa, mutta sitä en myöskään saa enää takaisin, koska en ole enää se sama ihminen joka olin niiden muistojen hetkinä.

Tein viikonloppuna ison ratkaisun ja päätin erota uskonnollisesta yhteisöstä, jossa olen monta vuotta ollut jäsenenä. Se palveli mua tähän saakka, mutta viimeisen vuoden aikana ovat silmäni auenneet asioille, joita en voi sivuuttaa. Epäkohdille, jotka voivat pahimmillaan satuttaa ihmistä todella pahoin. Ikävä kyllä itse tulin tätä kautta satutetuksi ja haava on sen verran syvä, että on irtaannuttava tästä kaikesta. Vuoden verran kuulostelin tunteitani, ajattelin että ehkä jokin saa mut vielä toisiin ajatuksiin. Ehkä haavat paranevat ja voin jatkaa edelleen osana tätä yhteisöä. Ehkä ei tarvitsekaan luopua. Jokin osa mussa halusi pitää kiinni. Tuntui tuskalliselta luopua sellaisesta, joka on kuitenkin saanut elämässäni myös paljon hyvää aikaan ja joka on ollut merkittävässä roolissa niin pitkään. Yhteisössä on paljon hyvääkin ja ehkäpä se palvelee heitä, jotka ovat samassa tilanteessa ja näkevät asiat samoin, mitä minäkin näin ennen. Mutta kun käy saman prosessin läpi mitä minä kävin ,saa uutta perspektiiviä asioille. Ei pysty enää pitämään niitä linssejä, joilla on ennen kaikkea katsonut.  Vaan näkee myös linssin toiselle puolelle, sen nurjan puolen, joka alkaa pikkuhiljaa painaa vaakakupissa enemmän.

Paluuta entiseen ei enää ole. On siis päästettävä irti, käytävä se surutyö joka asiaan kuuluu ja annettava tilaisuus jollekin uudelle. Ennen tuota merkittävää "klik" -ääntä,  tunsin pettymystä, vihantunteita, katkeruutta. Kuitenkin tehtyäni tuon siirron, painettuani hiirellä palkkia, joka erotti mut tuosta yhteisöstä, vapautuikin mussa uutta voimaa. Kuin jotkin mua sitoneet näkymättömät kahleet olisivat katkenneet mun ranteista. Oli enemmän tilaa hengittää, olla se kuka olen nyt. Samaan aikaan tunsin surua, mutta myös kiitollisuutta, voimaantumisen tunnetta ja vapautta. Täytyy myöntää, että yllätyin siitä miten vapauttavaa ja helpottavaa oli tehdä tuo ratkaisu ja viedä se päätökseen. Jokin osa-alue on nyt sulkeutunut elämässäni. Ja tuon ratkaisun myötä en kokenut vain eroavani yhteisöstä, vaan samalla koin ikäänkuin vapautuvani ihmisenä olemaan se kuka olen. Uskon edelleen, mutta uskoani ei enää raamita eikä määrittele mikään yhteisö, eivät toiset ihmiset. Vain minä itse. Nyt pystyn keskittymään enemmän siihen, mitä sisimmästäni löytyy. Rakentamaan uskoni sille pohjalle ja siitä käsin, kuka minä olen. Lopulta kun usko ei tule ulkoapäin eikä sitä voi sitä kautta löytää. Sen on löydyttävä omasta sisimmästä. Vain sitä kautta siitä voi tulla hekilökohtaista.

Tuntui, kuin olisin astunut tyhjän päälle. Johonkin täysin tuntemattomaan. Hypännyt pois niiden seinien sisältä, joihin olen ennen niin vahvasti nojannut ja hakenut turvaa, sitä kuitenkaan löytämättä. Vain heittäytymällä kohti sitä turvattomalta ja pelottavalta tuntuvaa, ihminen saa kokemuksen, että elämä kantaa. Tukeutumalla seiniin, ihminen ei huomaa että jalkojen alla onkin tukeva maaperä ja ettei hän oikeastaan tarvitse seiniä mihinkään. Ne kun ovatkin lopulta vain tiellä. Minä hyppäsin, ja sain huomata että se oli oikea päätös. Tunsin sen samantien niiden tunteiden kautta, joita siinä hetkessä koin. Tämän kautta sain myös ehkä taas lisää rohkeutta tehdä jatkossakin vaikeilta tuntuvia päätöksiä elämässäni.

Olen kiitollinen. Kiitollinen siitä matkasta, jonka olen saanut kulkea. Kiitollinen siitä, että olen saanut uudenlaista ymmärrystä, joka avautuessaan tekee kipeää, mutta ajan kanssa antaa sellaista viisautta ja rohkeutta jota en ole ymmärtänyt voivani edes saavuttaa. Olen kiitollinen ystävistä, jotka ymmärtävät ja ovat minulle tukena. Läheiset ihmiset ovat sitä parasta terapiaa silloin, kun kulkee omien kipupisteidensä läpi.

Eilen oli kaikenkaikkiaan hyvä päivä. Tunnerikas, jollain tapaa raskaskin, mutta silti sitä väritti vahva kiitollisuus kaikesta siitä mitä elämässäni on. Päivällä vietin hyvän keskusteluhetken kuntosalilla ystäväni kanssa, illalla näin toista ystävääni hyvän ruuan ja hömppäelokuvan parissa. Se oli parasta lääkettä juuri siihen päivään.