Tänään oli töissä aamupäivä hieman hankala, kroppa oli todella pingottunut ja sain jatkuvasti tehdä hengittelyharjoituksia. Mulla oli unelias ja vähän poissaoleva olo. Ja eipä tuo ihme, kun sairaslomalta palaa. Kynnys kasvaa mennä töihin. Ja vaikka en oikeastaan pelännyt töihin menoa, niin silti kroppa kertoi jännityksestä. Iltapäivästä kuitenkin olo alkoi taas normalisoitua.

Illalla oli sitten tosiaan viimeinen sielunhoitoterapia. Vein terapeutille lahjan kiitokseksi vierellä kulkemisesta. Sain häneltä ihanan puisen enkelin muistoksi. Olo oli hyvin haikea, mutta samalla huomasin olevani täynnä kiitollisuutta. Oli kuin sydän olisi laulanut, niin kiitollinen olo mulla oli. Paljon on koettu vastoinkäymisiä, paljon ikäviä tunteita, paljon ylämäkeen kävelyä ja sohjossa tarpomista. Mutta se kaikki on tehnyt musta sen mitä mä nyt olen. Ja mä olen saanut kaiken tuen mitä olen tarvinnut. Sielunhoitoterapia oli yksi niistä. Tämä ihminen oli mulle vierellä kulkija, rohkaisija, esirukoililija, kuuntelija. Haikeus oli molemminpuolista, hänestä tuntui kuin lähettäisi tyttärensä maailmalle, musta taas tuntui kuin sanoisin näkemiin hengelliselle äidilleni. Nyt on yksi tukimuoto vähemmän, mutta ehkä nyt on sen aika. Ottaa hiukan enemmän askelia itsenäisesti.

Mä olen alkanut pikkuhiljaa, pala palalta löytämään identiteettiäni. Olen löytänyt keinoja rauhoittaa itseäni, käsittelemään tunteitani ja sanoittamaan niitä. Paljon on matkaa tehty, ja edelleen matka on kesken. Mutta nyt on tämän aika, päästää yhdestä ankkurista irti.

Ne vahvat tunnetilat mistä aijemmassa postauksessani kerroin, joita mussa välillä laukeaa ja joita trauma aiheuttaa. Ne kertovat myös siitä, että mun identiteetti alkaa pikkuhiljaa löytymään. Se, että niiden lannistavien ajatusten rinnalle on tullut toinen ääni,ääni joka puolustaa mua..se kertoo siitä, että mä olen alkanut pitää enemmän puoliani, oppinut tuntemaan itseäni paremmin ja tunnistan ne ikävät syytökset valheiksi. Näen oman arvoni enkä suostu vastaan laittamatta kuuntelemaan syytöksiä ja lannistavia sanoja. Olen huomannut, että joskus toisten ihmisten sanat saattavat myös laukaista näitä tunnetiloja. Jos jokin mitä joku sanoo, saa mut tuntemaan huonommuuden tunnetta, se laukaisee tuon sisäisen taistelun. Tämä tunnemysrky on tietyllä tapaa myös mun hyödykseni. Koska se ajaa mut sanomaan asioita, silläkin uhalla että sanomiseni saattaa aiheuttaa välillä konflikteja ihmissuhteissa. Se on asia, mikä mun on opittava jos meinaan onnistua ihmissuhteissani. Sanomaan myös ikäviä asioita, vetämään ne rajat mikä mulle on hyväksi ja mikä taas ei, pitämään puoleni. Ennen mä nielin kaiken harmin, koska pelkäsin että mut hylätään tai musta ei pidetä jos avaan suuni. Valitsin vaikenemisen, jotta en joutuisi kohtaamaan omia pelkojani. Nyt en enää voi niin tehdä, koska se nieleminen saa mussa sen taistelun käyntiin, jolloin tekee mieli kiljua. Voi olla että joskus mä ylireagoin asioihin, tai käännän jonkun sanat toisin miten ne on tarkoitettu, ja suutun turhasta. Mutta mun on silläkin uhalla sanottava, jotta opin keskustelemaan rakentavasti myös ikävämmistä asioista. Se ei välttämättä suju ilman ongelmia, saatan töksäytellä asioita, ylireagoida, valita sanani väärin ja olla hyökkäävä ja syyllistäväkin toisia kohtaan...mutta jos en sitä taitoa harjoittele, välillä kompuroiden, välillä taas onnistuen...niin en sitä voi myöskään oppia.