..vai miten se sanonta menikään. Täytin maanantaina kolmekymmentä. Se oli myös samalla burnoutin vuosipäivä. En ollut odottanut että se vaikuttaisi muhun juurikaan, koska viime vuonna ohitin sen aika kivuttomasti. Nyt kuitenkin huomasin että tunteet nousivat todella voimallisesti pintaan. Syitä siihen, miksi viime vuonna näin ei käynyt, voi olla se että söin silloin lääkettä isompaa annosta ja olin juuri aloittanut uudessa työpaikassa, joka vei ajatuksia ja energiaa. Musta tuntui että koko viime syksy meni jotenkin huomaamatta, kun en pystynyt kuin keskittymään työhön. Nyt kuitenkin työ on jo alkanut tuntua turvalliselta ja siitä on tullut enemmän osa arkea, joten on tilaa sitten muillekin asioille. Mulla on melkoinen trauma jäänyt burnoutista. Väsymyksen tunne laukaisee mussa paniikin omaisia tunteita herkästi ja saa pelkäämään että olen taas uupumassa. Nyt mun on harjoiteltava kääntämään se väsymyksen tunne positiiviseksi asiaksi. Näkemään se hyvänä, että keho ilmoittaa mulle näin, että on ymmärrettävä päästellä naruista. Ja kun sen huomaa ja noteeraa ajoissa, ei romahdusta pääse tulemaan.

Mulla on ollut paljon prosessoitavaa tänä syksynä ja se on aiheuttanut melkoista tunteiden vuoristorataa. Se on ollut rankkaa hekisesti ja viime viikolla aloin jo hiukan huomaamaan väsymyksen merkkejä. Ja nyt tämä kaikki korostui kun vuosipäivä koitti. Maanantaina oli töissä todella vaikeaa olla, tuntui että sain tosissani yrittää pysyä kasassa. Jäin sairaslomalle ja huomenna on työterveyslääkäri. Hän saa arvioida menenkö perjantaina töihin vai jatkanko vielä sairaslomaa. Ei ole kivaa olla kotona, mutta juurikin sen vuoksi mun on hyvä siellä nyt olla. Harjoitella pääsemään niiden tunteiden niskan päälle jotka mua yrittää lannistaa ja nujertaa alleen. Mun on opittava, että sairasoma ei ole vaarallista ja mulla ei ole mitään hätää. Että väsymyksen tunne ei ole mysökään vaarallista, vaan kehon viesti ilmoittaa ajoissa että nyt pitää hengähtää. Että mielialan lasku ei ole vaarallista, vaan singnaali siitä että jokin asia on käsittelemättä tai että olen väsynyt. Väsymykseen auttaa elämän rauhoittaminen ja omaan hyvinvointiin keskittyminen, mielen alueen asioihin auttaa asioiden kohtaaminen ja käsittely. Muuta tietä ei oikein ole.

Tuntuu kuin mut olisi pistetty kävelemään uudelleen sitä samaa kivikkoista tietä, johon olen jo kerran jalanjäljet jättänyt. Mutta nyt saan tehdä sen isommilla harppauksilla, ja osaan jo joitakin kiviä kiertää ja kävellä niiden yli kompuroimatta. Tämä tie on nyt käytävä, on kohdattava kaikki tunteet ja ajatukset, puskettava niitä pelkoja päin jotka kummittelee ja kuiskii lannistavia lauseita korvan juuressa. On löydettävä turva itsestä. Silloin ei tarvitse olla turvaton, oli tilanne mikä hyvänsä.

Listasin tänään asioita, jotka elämässäni ovat hyvin ja joista voin olla kiitollinen. Niitä tuli paljon. Listasin myös asiat, joiden haluan olevan toisin. Siihen kohtaan tuli vain kaksi asiaa: että lopettaisin pelkäämisen/murehtimisen ja osaisin elää hetkessä kaikilla elämän osa-alueilla.

Listasin myös yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia kahden vuoden takaiseen romahdukseeni. Eroavaisuuksia tuli paljon enemmän kuin yhtäläisyyksiä. Oli kuitenkin pysäyttävää huomata, että yksi iso yhdistävä tekijä tässä on, johon mun tulee nyt erityisesti keskittyä. Se on mun mieli. Mun oma mieli ja tavat ajatella ja käsitellä asioita, väsyttivät mut ensimmäisella kerralla. Ja väsymisen tunteita tuli nyt uudestaan samasta syystä. Vaikka kaksi vuotta sitten mulla oli takana ero ja raskas työtilanne, niin ne eivät yksin mua väsyttäneet. Mun mieli väsytti mut. Mun tapa murehtia, stressata, panikoida ja pyrkiä täydellisyyteen. Vaikka olen paljon mieltäni jo muokannut ja haitallisia ajatuksia kääntänyt terveempään suuntaan, silti on vielä paljon opittavaa. Hetkessä elämisen taito on avainsana tässä asiassa.