Mikä on perhe? Mikä tekee perheestä perheen? Mitä jos perhe on rikkinäinen, mikä parantaa haavat? Miten katkaista kierre, joka siirtää tietyt toimintamallit sukupolvelta toiselle, rikkoen perheitä lisää?

Näitä asioita olen pohtinut viime aikoina. Omaa perhettäni, sisaruksiani, vanhempiani, lapsuuttani. Omaa vanhemmuuttani ja kuinka minun lapsuuteni ja vanhempieni kasvatusmetodit vaikuttavat minussa ja kuinka mahdollisesti siirrän niitä huomaamattani myös omalle lapselleni. Niin hyvässä kuin pahassa. Olen aina ajatellut, että mulla on ollut hyvä lapsuus, hyvät vanhemmat eikä mun lapsuudessa ole mitään tongittavaa, ei mitään mainittavaa. Mutta burnout on saanut mut heräämään. Tuskin kukaan ihminen kasvaa täysin ehjänä, rikkoontumatta mistään kohti. Täydellistä vanhempaa tai täydellistä perhettä ei olekaan. Jokaiseen tulee haavoja, jo lapsesta asti. Ei auta vaikka kuinka vanhemmat lukisivat kasvatusoppaita ja yrittäisivät tehdä kaiken lapsen parhaaksi. Haavoja tulee silti.  Mutta se, miten ne jäljet näkyvät meissä aikuisina, riippuu paljolti siitä miten me päätämme kukin omaa elämäämme elää, mitä ratkaisuja tehdä, kenet päästämme lähellemme, kenelle avaamme sydämemme. Mä uskon, että tuevat parisuhteet vaikuttavat suurelta osin siihen, pienenevätkö ne lapsuudessa tulleet haavat, vai suurenevatko ne. Jos löytää hyvän puolison ja tasapainoisen parisuhteen, uskon että se hoitaa paljon niitä haavoja ja laiminlyöntejä joita on ehkä lapsena tullut. Mutta huono suhde, jossa niihin kipeisiin kohtiin heitetään vain lisää bensaa, ne vain alkavat kasvaa ja tulehtua.

En voi sanoa, että lapsuuteni olisi ollut onneton. En voi sanoa, että vanhempani olisivat huonoja eivätkä rakastaisi tai olisi yrittäneet parastaan. Minulla on rakastavat ja luotettavat vanhemmat, mutta heissä on heidän oma rikkinäisyytensä, joka kumpuaa heidän lapsuudestaan. Se taas vaikuttaa siihen, miten he ovat omia lapsiaan kasvattaneet ja hoitaneet. Perheessämme ei ole mm. puhuttu, kuunneltu. Ei ole nähty toisia kunnolla. Mulle on vasta nyt alkanut valjeta, että on ollut asioita jotka ovat muhun vaikuttaneet. Ja mun huono parisuhteeni repi haavoja vain auki. Ja kotoa opittu malli, että asioista ei puhuta, sai mut lopulta räjähtämään. Nyt on pako puhua, pakko tonkia asioita aina lapsuuteen asti, pakko tutkiskella omaa mieltään ja sydäntään. Etsiä vastauksia, löytää haavojen juuret. Jotta voin parantua.

Jokin sai mut sulkeutumaan varhaisteininä. Sulkemaan ovet vanhemmille. Päiväkirjassa oli luettavissa hätähuutoja, kaipausta vanhempien läheisyydestä ja että mut huomattaisiin. Mutta en pystynyt sanomaan sitä ääneen. Varhaisteininä aloin viihtymään paremmin ystäväni kotona, kuin omassani. Halusin melkein joka viikonloppu olla heillä yötä, perjantaista sunnuntaihin. Näin jälkeenpäin ajateltuna, olin läheisempi ystäväni vanhemmille kuin omilleni. Mutta ehkä se oli siinä hetkessä siunaus. Uskon, että kaikille ihmisille annetaan niitä ihmisiä lähelle, joita he milloinkin tarvitsevat. Mä en pystynyt olemaan läheinen omien vanhempieni kanssa, joten sain olla viikonloput ystäväni luona. Muistan pitäneeni siitä, että hänen vanhempana olivat suorasanaisia, hyvin avoimia ja näyttivät selvästi tunteensa, niin hyvät kuin huonotkin. Se auttoi muakin olemaan hiukan enemmän sellainen. Jossain vaiheessa tämä ystävyys kuitenkin jäi taka-alalle ja kyläilyt harvenivat. Teininä olin aika yksinäinen, hain epätoivoisesti huomiota ja lohtua pojista, rakensin tukiverkostoni ystävien ja päiväkirjan varaan. Muistan toivoneeni siskoa. Olisin toivonut, että mulla olisi ollut isosisko jonka kanssa jakaa asioita, jolta katsoa mallia, jonka kanssa kasvaa. Nyt aikuisena, koen saaneeni siskon, ehkä jopa kaksikin. He eivät ole verisukulaisia, eivät sukua lainkaan. He ovat ystäviä, mutta tuntuvat kuin siskoilta. Se on parantanut musta sen tyhjän kolon, mikä siskon kaipauksesta oli jäänyt. Sitä kautta olen saanut puhua niitä asioita, joita olisin toivonut voivani siskon kanssa jakaa.

Perhettä voi olla kuka vain, joka tuntuu siltä. Se ei vaadi sukulaissuhdetta. Joskus läheisempi perheenjäsen voi olla joku, joka ei ehkä virallisten tahojen silmin kuulu edes perheeseen. Perhe määritellään sydämessä, ei paperilla. Tätä mieltä itse olen.