Kattilallinen vastoinkäymisiä yksityiselämässä

Kauhallinen kuormittavaa tilannetta töissä

Toinen kauhallinen tukahdutettuja tunteita

Muutama kupillinen suorituskeskeisyyttä 

Mausteeksi perfektionismia

Ripaus miellyttämisen tarvetta

Hyppysellinen omavoimaisuutta ja "minä selviän yksin" -asennetta

Koristele koko komeus vertailemalla itseäsi muihin, itsesi syyllistämisellä ja ajatuksella "minä kestän miten paljon vain stressiä ja painetta." 

 

Tuolla reseptillä itse valmistin oman burnoutini ja tulos oli aika mieleenpainuva. Tänään istuin työterveyslääkärin odotustilassa, olin menossa kontrollikäynnille ja huomasin, että rintaan ja vatsaan tuli hieman ikävä olo kun katselin sitä tilaa ja tuoleja. Viimeksi olin ollut siellä ennen työelämään palaamista, hieman sekavin ja pelokkain mielin ja joka kerta sairaslomani aikana lääkärissä käydessäni, olin istunut enemmän tai vähemmän alakuloisella tai ahdistuneella mielellä siellä odotustilassa, säälien itseäni, surkutellen tilannettani ja peläten, mahdanko toipua tästä ikinä. Katsoin samaa tuolia, jolla niin usein olin istunut näiden ajatusten tulviessa pääni sisällä ja päätin, että nyt menen sille samalla tuolille, ihan vain murtaakseni sen muiston. Sillä tänään sain istua sille tuolille hyvillä mielin, toiveikkaana tulevaisuuden suhteen ja tietäen, että olen mennyt eteenpäin ja alkanut toipumaan. Lääkäri tuli hakemaan mut vastaanotolle ja kysyi ensimmäisenä, miten olen voinut. Sanoin että aika hyvin ja hän sanoi siihen, että hän huomasi sen musta heti. :) Oli rohkaisevaa kuulla, että se näkyy myös mun olemuksestani. Muistan vielä, kun juuri ennen romahdustani, ystäväni äiti oli nähnyt mut pikaisesti hississä ja oli sitten kaverilleni sanonut, että mä en näytä voivan kovin hyvin. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä itseni näin jälkeen päin jonkun ulkopuolisen silmin, silloin kun voin huonosti. Ja nähdä se ero, mikä siitä hetkestä on tähän päivään. Kyllä mä itsekin tiedostan, että viimeisen kuukauden aikana olen voinut paremmin kuin pitkään aikaan.  Ja siitä kertoo jo sekin, että ensimmäistä kertaa eroni jälkeen, (erosin 1,5v sitten) mun paino on noussut 4kg. Tätä nousua ennen se on vain laskenut.

Sen lisäksi, että mussa on alkanut näkymään toipumisen merkkejä, voin todeta, että olen muuttunut myös ihmisenä paljon eroni jälkeen. Entisessä suhteessani olin jotenkin lukossa...piilottelin muilta pahaa oloani, tukahdutin tunteeni myös itseltäni...hetken velloin itsesäälissä ja sitten päätin vain työntää sen tunteen syrjään ja purra hammasta, niellä kyyneleet. 10 vuotta sitä jaksoin...sitten tuli mitta täyteen. Yhtenä päivänä vain ymmärsin, että mullakin on oikeus olla onnellinen. Ja alettava vihdoin ajattelemaan itseäni, mitä mä haluan elämältäni. Eron jälkeen olen ollut kuin häkistä vapauteen päässyt lintu (olen monesti nähnyt sen kuvan sieluni silmin eron jälkeen) ja olen alkanut tutkimaan itseäni ja ympäristöäni aivan uudella tavalla. Ottanut pikkuhiljaa askelia eteenpäin, pysähtynyt välillä lepäämään ja tutkiskelemaan asioita lähemmin, sitten edennyt taas pienen matkaa eteenpäin. Olen parhaillaan tutkimusmatkalla itseeni, ja samalla kun se on tehnyt todella kipeää, se on myös ollut todella avartavaa ja palkitsevaa. Olen kuullut muilta ihmisiltä, että eroni jälkeen olen muuttunut nauravaisemmaksi, avoimemmaksi ja rennommaksi...ja olen huomannut sen itsekin. Niinä hyviä hetkinäni musta on löytynyt sellaisia piirteitä, jotka olen itsestäni kadottanut parisuhteeni aikana. Olin jotenkin raskaaksi tultuani vain päättänyt, että unohdan itseni ja omat tarpeeni ja keskityn vain lapseen ja siihen, että lapsella on ehjä perhe. Kunnes tajusin, että perhe ei välttämättä ole ehjä, vaikka vanhemmat olisivat yhdessä. Mulla on ollut, ja on edelleen meneillään paljon prosesseja päällekäin....eron jälkeen piti käsitellä tuska ja pettymyksen tunteet, rakentaa elämäni ihan uudelle pohjalle, opetella olemaan yksin ja sen lisäksi etsiä itseni..kuka minä olen, mitä haluan elämältäni...se prosessi on edelleen kesken, mutta eteenpäin olen silti jo päässyt. Olen joutunut myös kantapään kautta oppimaan, että tarvitsen muita ihmisiä. En selviä yksin ja mulla on lupa olla heikko ja muiden avun varassa. Olen niin monta vuotta rakentanut muuria ympärilleni ja puskenut vain yksin eteenpäin, että se on ollut vaikea koulu, nöyrtyä ja myöntää että tarvitsee apua. Ja edelleen sitä opettelen. Huomaan, että vain heikoimmillani alan avautua esimerkiksi vanhemmilleni ja pyytämään apua. Mutta ehkä vielä jonain päivänä se rima laskee..

Olen myös todella oppinut olemaan yksin...ensimmäistä kertaa teini-iän jälkeen..musta tuntuu, että mun on hyvä olla yksin. En kaipaa juuri nyt parisuhdetta. Olen ihan varhaismurkusta asti ollut lähes kokoajan seurustelusuhteessa, en ole osannut olla yksin. Heti eron jälkeen on pitänyt löytää uusi. Helppoa ei ole ollut tämä yksinolo, ja ajoittain olen kaivannut paljonkin sitä toista puoliskoa..mutta nyt viime aikoina olen huomannut, että itseasiassa tällä hetkellä musta tuntuu hyvältä näin. Saan rauhassa etsiä itseni, rakentaa vahvan maaperän jalkojeni alle.Toteuttaa omia tarpeitani ja haaveitani. Parisuhteen aika on sitten, kun alan olemaan näihin tavoitteisiin päässyt. Ellei nyt sitten yhtäkkiä elämääni tupsahda miestä, joka vie kerralla jalat alta. :) Mutta se on ehkä aika epätodennäköistä. :D

Niin, ja tosiaan...se melankolisuus kääntyi hyvään mieleen eilen..eli se oli hetkellinen notkahdus. Niitä kuulema tulee toipumisen aikana.