Koiralleni tapahtunut tapaturma laukaisi mussa vahvasti turvattomuuden. Mikä pitää sisällään kontrollin menettämisen pelon. Koirani ei ole enää nuori, hän on siinä iässä että joutuu paljon puntaroimaan mihin asti on kannattavaa vielä hoitaa. Ja vaikka nyt näyttää että koira voi niin hyvin että jalan leikkaaminen kannattaa, voi tilanne olla jo vaikka vuoden päästä eri. Päätöksiä tehdessä on hyvin epävarma olo ja lopulta vain aika näyttää vastaukset. Tämän puntaroinnin keskellä myös koiran vanhuus konkretisoitui ja käyn myös jo mielessäni läpi tunteita luopumisen hetkeen ja keskustelua itseni kanssa siitä, milloin on aika päästää irti. Tämä herättää paljon surun tunteita. Nyt kuitenkin tämä kaikki on enemmänkin epämääräistä ahdistusmössöä ja turvattomuuden tunnetta. Leikkaus ja sitä edeltävät tutkimukset olivat todella kalliit ja sekin osui mussa herkkään kohtaan, sillä raha edustaa mulle elämän arvaamattomuutta ja isossa määrin sitä kontrollin menettämisen pelkoa. Mun on vaikea sietää tunnetta, että olen velkaa ja nyt jouduin ottamaan näihin kuluihin lainaa. Tämä lainan kanssa vielä selviän, mutta päässä pyörii purkan lailla ajatus, jos tuleekin lisää tälläisiä kuluja? Jos kohta olenkin jo velkaa niin paljon että saan maksella niitä lopun elämääni ja olen jatkuvassa velkakierteessä? Mitä jos koirani ei kuntoudu? Jos en onnistu pitämään häntä hyppimättä ja riehumatta ja jalka menee vain lisää rikki? Mitä jos sille tulee uusia vaivoja tai toinen koirani sairastuu? Mitä jos koira pitääkin lopettaa jo vuoden päästä ja se on käynyt kivuliaan ja kalliin leikkauksen, pitkän kuntoutuksen ja sitten jo kohta kuoleekin? Oliko se sitten koiran ansaitsema vanhuus? Mitä jos, mitä jos, mitä jos....mitä jos en saa kandiani tehtyä opintovapailla, jotka alkavat ihan kohta? Jos en saa ajatuksiani kasaan enkä kykene tarttumaan tekemiseen? Jos istunkin vain lamaantuneena sohvalla kaikki päivät enkä saa mitään aikaan.

Mitä jos kaikki nämä huolenaiheeni ottaisi pois, ahdistaisiko mua silti? Onko mieleni enemmänkin vain tilassa, että se imee nyt kaiken mahdollisen josta voi saada lisää syytä olla huolissaan ja ahdistunut ja myös sieltä, missä sitä turvattomuutta ei edes ole? Niin ahdistunut mieli toimii. Se saa kehon pakene-taistele -tilaan, jolloin oma arviointikyky heikkenee, ajattelu kapenee ja aistit ovat auki löytämään vain uusia aiheita turvattomuudelle. Sen sijaan turvan merkkejä on vaikea siinä tilassa nähdä, vaikka totuus olisi että juuri nyt, tässä hetkessä oikeastaan kaikki on hyvin ja mitään syytä hätätilaan ei ole. 

Tällä hetkellä tuntuu, että kotona olo ahdistaa. Toisaalta kotoa poistuminenkin ahdistaa. Missään ei ole hyvä, koska omaa mieltä ei vaan pääse karkuun. Koirat ovat myös tuntevia ja aistivia eläimiä. Ja kun sanotaan, että koira on niinkuin emäntä, niin omien koirieni kohdalla näin todella on. He ovat herkkiä aistimaan tunteita, ilmapiirejä ja stressaantumaan. Nekin ovat herkkiä turvattomuudelle ja ahdistukselle. Tällä hetkellä ne imevätkin musta tunteita ja minä taas imen niitä heistä. Mutta miten voin tankata turvaan toisiin, jos on vaikeaa kannatella ja tankata turvaa itseenikään? Siinäpä kysymys. Omaa ja koirieni turvan tunnetta voin kuitenkin vahvistaa keskittymällä rauhoittamaan omaa kehoani. Vaikka tuntuisi miltä, voin ulospäin toimia rauhallisesti ja viestiä kehollani turvaa. Kehon kautta menee signaali myös aivoihin, että hätä ei ole niin suuri mitä ehkä alkuun mieli tulkitsee. Kehon kautta myös tunteen voima laantuu ja sitä kautta voin myös viestiä koirilleni turvaa, vaikka sisällä kuohuisikin. Voin hengittää syvään ja rauhassa, voin maadoittaa itseäni, voin tietoisesti valita toimia rauhallisesti ja hidastaa, vaikka turvattomuus haluaisikin hätäillä ja kiirehtiä. Voin tehdä läsnäoloharjoituksia, käydä nuuhkimassa ja aistimassa kevättä ulkona. Voin venytellä kehoa, tehdä pilatesharjoitteita. Voin puhua itselleni kuin turvallinen aikuinen puhuisi pelokkaalle lapselle: "Kaikki on hyvin, sinä selviät, ei ole mitään hätää. Tältä sinusta nyt tuntuu, mutta et ole yksin. Elämä kantaa ja minä kuljen sun vierellä." Voin myös patistaa itseäni toimimaan, nousemaan sohvalta vaikka olo olisi lamaantunut ja tekemään edes jotain mikä auttaisi pois oman pään sisältä kuplasta. Ja vaikka tuntuisi miltä, niin voin todeta että tämä on nyt tällainen vaihe elämässäni ja tästäkin minä selviän. Elämää ei voi kontrolloida ja tätäkin pelkoa pitää nyt vain katsoa silmiin ja hyväksyä se, miltä se tuntuu.