Syksy ja sen mukanaan tuoma pimeys ja harmaiden sävyjen lisääntyminen tuovat aina mukanaan väsymyksen ja herkentävät myös tietyille tunteille. Mieli ikäänkuin alkaa muuttua samaksi maisemaksi ulkoisen maiseman kanssa. Huomaan tällöin kaipaavani enemmän lepoa, rauhoittumista ja pysähtymistä. Enemmän tilaa olla itseni kanssa ja tunteideni kanssa. Tähän aikaan vuodesta nousee mieleen myös muistoja loppuunpalamisesta, sillä onhan tämä juuri sitä aikaa, kun aloin olla todella uupunut ja lähellä reunaa, josta tipahdus sitten tuli.

Olen tämän viikonlopun ihan vain ollut. Katsonut leffoja,käynyt salilla ja lukenut kirjaa. Puuhaillut jotakin pientä kotona. Samalla olen myös muistellut tuota hetkeä, kun paloin loppuun, ja mikä matka siitä alkoi. Matka minuun itseeni. Kaiken kivun ja lohduttomuudenkin keskellä kuitenkin oli myös valon pilkahduksia. Elämässäni oli asioita, jotka kannattelivat mua tuon kaiken keskellä ja antoivat voimaa mennä eteenpäin. Yksi niistä on rakas koirani, jonka päätin samalta seisomalta hankkia kun päätin lähteä lapseni isän luota ja rakentaa elämän ilman häntä. Tuo koira antoi jo ennen kotiin tuloaan voimaa jaksaa ja iloa raskaan ajan keskellä ja sitä se on antanut myös palaessani loppuun. Tänään katsoin tuota otusta, joka oli tuttuun tapaansa käpertynyt viereeni sohvalle ja kyyneleet nousivat silmiini, sillä mieleeni nousi ajatus. Tuo koira on kuin lahja taivaasta. Se on ollut seuranani sohvalla monet kerrat, kun olen siinä itkenyt pahaa oloani. Se on tuonut rakkautta, lämpöä ja iloa elämääni. Se on osaltaan auttanut myös olemaan edes jollakin tapaa kosketuksissa tähän hetkeen, vaikka mieli olisikin ollut ahdistuksen vuoksi kuin kuplan sisällä. Tuo koira on jotenkin erityisellä tavalla aistinut mun tunteita. Muistan elävästi sen hetken, kun loppuun palaessani, edellisenä iltana siitä kun menin lääkärille itkemään miten koen että en ole kunnossa, istuin sohvalla ja itkin tuota uupunutta ja epätodelliseltakin tuntuvaa oloani. En tiennyt mikä minulla oli, mutta koin, että nyt olen tipahtanut jonnekin, mistä ei heti nousta. Ja samaan aikaan kun istuin sohvalla ja itkin,  koirani istui takanani sohvan selkänojalla ja laski päänsä olkapäälleni. Kuin olisi yrittänyt myötäelää tai lohduttaa. 

Tänään katsoin tuota koiraa ja tunsin myös surua, koska tiedostan, että jonakin päivänä tuo ihana taivaan lahja pitää palauttaa sinne, mistä sen olen saanut. Toivon, että yhteisiä vuosia on vielä monta, mutta tiedostan kuitenkin myös sen, että loppuun palamisestani on jo sen verran monta vuotta, että koiranikaan ei ole enää nuori. 

Tänään kävelylenkillä mietin tuota aikaa, kun paloin loppuun ja koin kiitollisuutta, että tuota matkaa ei tarvinnut kulkea yksin. Rinnallani kulki läheinen ystävä, joka kävi samaa matkaa itsensä kanssa mitä minäkin. Hän tuli elämääni juuri sopivasti, ennenkun molemmat tipahdimme tuolta reunalta pohjaan ja saimme olla tuon raskaimman vaiheen toistemme tukena tiiviisti. En tiedä, miten olisin selvinnyt, jos rinnalla kulkijaa ei olisi ollut. Lisäksi minulle antoi voimaa seurakunta, jonka seinien sisältä hain noina aikoina paljon tukea, lohdutusta ja voimaantumista rukousten ja erilaisten tilaisuuksien kautta, joissa silloin kävin. Enää en koe tarvitsevani noita seiniä samalla tavalla tuekseni, mutta uskoa tarvitsen edelleen. Sitä jotakin, mihin ripustautua vastoinkäymisten edessä tai minne nostaa kiitokset, kun asiat järjestyvät. Ja jonka kautta voin siunata läheisiäni ja pyytää enkeleitä heidän matkalleen. 

Myös perhe on ollut tukenani ja ilman terapiaa en usko, että tuo kaikki kokemani olisi kääntynyt voimakseni. On vaatinut pitkän matkan kulkea syvällisesti omaan minuuteen, jotta on nähnyt, mikä loppuunpalamiseen on johtanut ja löytänyt keinoja haitallisten ajatus- ja toimintamallien korjaamiseen. Ja tämä matka tuskin päättyy ikinä, uskon sen matkan jatkuvan niin kauan, kun elämäni jatkuu. Kun on kerran palanut loppuun, on oikeastaan koko loppuelämä tientynlaista tasapainoilua sen kanssa, ettei sama toistuisi. 

Parin viikon päästä on syntymäpäiväni. Ja samana päivänä paloin myös loppuun. Tästä syystä tulen lopun elämääni muistamaan tuon päivän tarkalleen. Muistan, kun ensimmäisinä vuosina loppuunpalamisen jälkeen koin, että syntymäpäivänä on ikäänkuin "pilattu" tuolla raskaalla vuosipäivällä, joka herättää muistikuvia ja tunteita edelleen. Aika pian kuitenkin määrittelun tuon päivän uudelleen. Tuo aika jota silloin elin, oli raskas ja vaikea, mutta samalla se antoi mulle kuin uuden elämän. Uuden syntyminen ja kasvaminen on kivuliasta, mutta samalla äärettömän palkitsevaa pidemmällä aikavälillä. Siksi aloin nimittää tuota päivää uuden elämäni ensimmäiseksi päiväksi ja vaikka se muistuttaa mua raskaista ajoista masennuksineen, itkuineen ja ahdistuksineen, sitä värittää myös kiitollisuus siitä, mitä olen sen läpi käymisen kautta saanut. Olen päässyt tutustumaan aivan uusiin puoliin itsessäni, löytänyt sellaista viisautta, herkkyyttä ja voimaa, jota en tiennyt itsessäni edes olevan. Olen löytänyt itseni. <3