Aina tähän aikaan syksystä mun mieli virittyy jonkinasteiseen alakuloisuuteen. Vaikka samalla rakastan luontoa näin ruska-aikaan ja mua rauhoittaa ja rentouttaa kävellä metsässä, haistellen raikasta metsän ja syksyn tuomaa tuoksua, ihastellen värejä ja auringon tuomia eri sävyjä. Silti samaan aikaan koen myös luopumisen tuskaa, surua siitä että auringon ja valon määrä vähenee päivä päivältä. Ikäänkuin luonto pitäisi jäähyväsijuhlia, jättäen hyvästejä kesälle ja auringolle, jonka jälkeen se vaipuu horrokseen. Lohdullista tietysti on, että joka vuosi tulee myös lopulta taas kevät, jolloin kaikki saa syntyä uudelleen. Kuolema ei ole lopullista. Sitä ennen on vain siedettävä sitä, että on pimeää, harmaata ja kylmää. Ja nähtävä myös siinä sen kauneus. 

Tähän aikaan vuodesta, kun mieli on taipuvainen melankoliaan, nousee myös muita syksyyn liittyviä kipeitä asioita mielen päälle ja tunne-tasolle. Joka vuosi tähän aikaan muistelen sitä hetkeä kun erosin lapseni isästä ja mitä kaikkea siihen liittyi. Miten olisinkaan toivonut, että asiat olisivat menneet toisin. Että olisimme voineet tarjota ehjän perheen ja vakaan kasvualustan lapsellemme. En ole siitä tänä päivänä enää katkera, lähinnä vain surullinen. Katkera en voi olla koska tästä kaikesta on kuitenkin syntynyt jotakin niin rakasta ja tärkeää, lapsi. Ja lopulta en näe, että olisimme voineet tehdä asioita toisin. Niistä lähtökohdista käsin mitä oli. Silti se jonkinasteinen suru on jäänyt. Ja se nostaa erityisesti näin syksyisin päätään. Silloin se kaikki tapahtui, juuri näihin aikoihin kerroin lapselleni että muutamme pois. Muistan sen kuin eilisen. Tunne oli aikalailla sama kuin nytkin. Olin rakentanut tuon hetken niin kauniiksi mitä se pystyi olemaan. Menimme metsäretkelle, istuimme kallioilla ja eväitä syödessämme, syksyn värit ympärillämme, kerroin päätöksestämme. Samalla kerroin myös, että olen päättänyt toteuttaa molempien hartaan toiveen, ja hankkia meille koiran. Se oli asia joka antoi iloa, voimaa ja lohtua kivun keskellä. Myös lapselleni, joka kyyneleet silmissä hymyili kuullessaan asiasta. 

Jotenkin tuntuu, että tänä vuonna tuo surun tunne tulee lähemmäs. Olen kosketuksissa siihen eri tavalla, syvemmin ja läsnäolevammin. Ja samalla kun se tuntuu kipeltä, se tuntuu myös hyvältä. Se vapauttaa. Se tuo lähemmäs myös armon ja empatian itseäni kohtaan, koska joku osa musta on kokenut syyllisyyttä tuosta kaikesta. Ehkä aiempina vuosina olen ollut jollakin tapaa kiinni vielä katkeruudessa ja vihassa. Vihassa  myös itseäni kohtaan. Lopulta niin kauan kun pysyy kiinni katkeruudessa ja syyttelyssä, on kiinni vihassa, jolloin syvemmät tunteet jää kohtaamatta tai ne kohtaa vain pintapuolisesti. Silloin nuo samat tunteet myös nousevat, joka vuosi samaan aikaan ja samalla tavalla uudestaan. Niillä on tarve nousta niin kauan, kunnes on valmis kohtaamaan jotakin muuta, sen mitä vihan alla on.  Tähän asti olenkin ehkä kohdannut tuota surua enemmänkin sen katkruuden tunteen ja syyllisyyden sävyttämänä. Nyt taas tuntuu, kuin se viha ja katkeruus olisivat murtuneet ja sen syvempi tullut näkyvämmäksi. Viha työntää kauemmas ja suojaa, Itseltä ja muilta. Surun tunne taas avaa väylän yhteyteen, itseä ja myös muita kohtaan. Se avaa väylän kokea rakkautta ja sitä kautta eheytyä. Sen kohdattuaan, on ehkä valmiimpi päästäämään irti, antamaan anteeksi ja keskittymään siihen mitä on nyt. 

Tämä sama pätee myös siihen mitä käsittelen itsessäni nyt ollessani parisuhteessa. Ne kivut ja vaillejäämiset, joita olen omassa laspuudessani kokenut, nousevat välillä vahvoina tunteina pintaan. On välillä vaikea tulla toimeen oman vihan tunteensa kanssa ja päästä käsiksi sen alla olevaan suruun ja siihen pieneen tyttöön, joka onkin oikeasti jäänyt jostakin paitsi ja mitä hän juuri nyt kaipaakaan. Omien tunteiden ja tarpeiden ilmaisu toiselle on eheytymisen kannalta avainasemassa, jotta voisi tehdä nyt sen näkyväksi, minkä aijemmin on häpeän tunteen alle peittänyt. Helppoa se ei ole, ei todella. Mutta se on välttämätöntä, jos haluaa saada suhteensa toimimaan ja rakentaa toiseen yhteyttä, mikä on lopulta kaikkien tunteiden alla se syvin tarve.