n. 6 vuotta sitten paloin loppuun. Se pudotti joksikin aikaa aivan sinne pohjamutiin, paikkaan, jonne en ollut kuvitellut ikinä joutuvani oman mieleni kanssa. Kaikki oli mustaa, pelottavaa, lohdutontakin ajoittain. Tuo tapahtuma oli itselleni todella merkityksellinen ja tärkeä oman kasvuni suhteen. En olisi se minä joka olen nyt, jos tuota kaikkea en olisi käynyt läpi. Samalla se oli myös niin rankka kokemuksena, että se synnytti trauman. Joka vuosi tuon jälkeen, loka-marraskuussa, jolloin tuon kaiken ns. vuosipäivä lähestyy, herää minussa jonkinasteisia tunteita. Keho ja mieli muistavat. Tuntemukset ehkä muuttavat joka vuosi vähän muotoaan, mutta silti ne heräävät tähän aikaan muistuttamaan siitä, mitä on käynyt läpi.

En palanut loppuun yksin. Onneksi vierelleni annettiin ihminen, joka kulki tuota tietä kanssani samaan aikaan. Saimme olla toistemme tukena, jakaa kokemuksia ja tunteita. Oli kokemus, että vierellä on joku joka ymmärtää mitä tunnen, ja mitä käyn läpi. Tuo ihminen on tullut minulle todella tärkeäksi, voisi puhua siskosta. Ehkäpä vielä isosiskosta. Olen aina kokenut hänet jotenkin vahvaksi, vahvemmaksi kuin minä.

Viime viikolla tuo ihminen joutui jäämään töistä pois, koska koki ehkä aika stressaavankin syksyn jälkeen, että keho ja mieli eivät enää jaksa, ellei pysähdy lepäämään. Tämä sai minussa aikaan aika suurtakin pelkoa. Voisin sanoa olleeni hetken aikaa jopa kauhuissani. Mielessäni liikkui paljon kysymyksiä, mm. "jos hän putoaa, putoanki minäkin vielä jonain päivänä uudelleen? Eikö terapia autakaan kuuntelemaan itseään ja rajaamaan omaa jaksamista niin, ettei sama toistuisi uudelleen?" Samalla koin jotenkin kuin jääväni yksin. Se tuki, joka on jollakin tasolla ollut aina saatavilla tiukan paikan tullen, olikin nyt itse tuen tarpeessa. Ensimmäistä kertaa musta tuntui, kuin osat olisivat vaihtuneet. Nyt mun onkin oltava tukena enkä voi tässä kohtaa odottaa samaa toiselta. Se oli ajatuksena ehkä se pelottavin. Olin myös jotenkin hassusti rakentanut itselleni illuusion, että tuo ihminen ei enää putoa. Hän jaksaa ja selviää, koska on löytänyt niin hyvin keinot siihen ja taidon kuunnella itseään. Ja kun tuo illuusio sitten hajosi, se herätti myös mussa turvattomuutta ja vahvan epävarmuuden omasta jaksamisestani.

Kulunut viikko on ollut ystävälleni varmasti aika rankka, mutta samalla kasvattava. Kasvattava se on ollut siinä samalla myös itselleni. Tuo osien vaihtuminen on varmasti tehnyt omalle kasvulleni todella hyvää. Se yksinäisyyden tunne, joka tästä heräsi, on kasvattanut maaperää omien jalkojeni alla vahvemmaksi. Tämä on myös herättänyt omia muistijälkiäni voimallisemmin esiin liittyen loppuunpalamiseen. Se on herättänyt myös kuuntelemaan tarkemmin miten itse voin ja jaksan ja olen tietoisesti hiljentänytkin tahtia töissä, pyrkinyt rauhallisuuteen. Olen myös joutunut käymään läpi ajatusta, että minullekin voi käydä noin. Lopulta ahdistuneisuushäiriö on edelleen osa minua, ja näin on ehkä lopun elämää. Se on parempi hyväksyä, kuin yrittää kieltää. Kieltämällä sitä vain kutsuu luokseen, hyväksymällä taas sen ote pienenee. Joku tai jotkin asiat voivat sen joskus laukaista enemmän pintaan, jolloin minunkin voi olla syytä pästää irti kaikesta ja puhaltaa peli poikki. Kukaan ei ole niin vahva että mikään asia ei horjuttaisi, tai murentaisi. Jokainen tarvitsee lepoa, pysähtymistä ja täydellistä irtipäästämistäkin joskus. Ja nekin hetket on nähtävä arvokkaina. Ne voivat muokata elämää uuteen suuntaan, antaa uusia oivalluksia itsestä ja keinoja vastaisuuden varalle. Kasvaminen vaatii kipua, mutta kipukin helpottaa jossain vaiheessa, jonka jälkeen saa nauttia tuon kasvun hedelmistä.