Tämä viikko on ollut jotenkin merkityksellinen. Uskon ottaneeni taas pari askelta eteenpäin.

Näin viikko sitten unen, mikä jäi paljon mietityttämään, koska se ei tuntunut tavanomaiselta unelta. Se tuntui jotenkin tärkeältä, sellaiselta minkä merkitystä pitää jäädä pohtimaan. Siinä unessa olin jostain syystä muuttamassa poikani isän kanssa takaisin yhteen, ja hän oli ostanut meidän vanhan talon meille, jonne alettiin roudaamaan tavaroita. Mua alkoi kuitenkin ahdistaa, kun huomasin että huonekalut ei olleetkaan mun mieleen, ne oli vanhoja eivätkä sopineet yhteen keskenään. Sain kuitenkin tehtyä ihmeekseni kompromisseja sisustukseen liittyen (meillä ollut aina ihan erilainen tyylitaju ja ollaan kinattu sisustuksesta monet kerrat yhteiselon aikana) ja kaikki ehdotukseni menivät läpi ja kämppä alkoi muuttua vähän parempaan suuntaan. Kuitenkaan ahdistus ei kadonnut ja aloin miettimään, että miten mä olen taas laittamassa itseäni siihen häkkiin mistä jo kerran lensin vapauteen.  Lopulta tajusin siinä unessa, että vaikka mä saisin unelmieni asunnon tän miehen kanssa, niin se ei mun ahdistusta poistaisi. Ja niin mä sanoin etten pystykään palaamaan yhteen ja päätin lähteä pois asunnosta. Lähtöä tekiessäni huomasin vielä, että asunnon seinät kupruilivat monesta kohtaa, ne olivat täynnä kosteutta ja totesin että asunnosta oli lähdettävä pian pois, koska se oli ihan mätä ja pelkäsin seinien räjähtävän siitä veden määrästä, mikä nuiiden sisällä oli. Siihen mä heräsin, mutta en ahdistuneena. Se ei ollut painajainen. se uni alkoi ikävästi, mutta päättyi niinkuin pitikin. Mä tein siinä unessa oikean ratkaisun, ratkaisun ajatellen itseäni, omaa parastani. Tätä unta olen pureskellut paljon viime päivinä ja se on laittanut nyt jonkin prosessin käyntiin. Kävellessäni alkuviikosta lähimetsässä koirani kanssa, sain yhtäkkiä ajatuksen käydä läpi paikkoja missä olen käynyt poikani kanssa hänen ollessa nuorempi. Ne ovat samoja maisemia mitä oli tuossa unessakin, saman talon lähimetsää. Kävelin ensin paikkaan, missä olin kertonut pojalleni meidän erosta. Olimme metsäretkellä silloin, halusin että tilanne olisi mahdollisimman mukava. Katsellessani sitä paikkaa, kyyneleet nousi silmiin ja annoin itkun tulla. Tajusin siinä hetkessä, etten ole antanut itselleni anteeksi eroa. Jollain tasolla ajattelen rikkoneeni oman lapseni siinä hetkessä kun kerroin uutisen.Jatkoin kävelyä ja menin paikkaan, missä olin ollut metsäretkellä poikani kanssa hänen ollessa taaperoikäinen. Muistelin sitä viatonta, pyöreäposkista, nauravaista ja huoletonta poikaa ja itkin taas. Terapiassa kävin läpi tämän kävelylenkkini tuomat tunteet ja aloin taas itkeä. Mulla on selvästi jäänyt käsittelemättä jotain..ainakin se itselle anteeksi antaminen. 

Eilen mulla tuli yhtäkkiä ajatus, että haluan kuunnella Kaija Koon "Aika jättää" biisin. Kuuntelin sitä paljon siihen aikaan kun ensimmäisiä kertoja mietin eroa. Ja silloin se biisi sai mut itkemään. Nyt olen kuunnellut sitä monta kertaa autossa, oikein huudattanut sitä ja laulanut mukana. Ja tunnelataus on ollut melkoinen. Enää ei itketä, vaan mulla tulee uhmakas, jotenkin taistelu fiilis. "Mähän näytän" -olo. Laulun sanat tekisi mieli melkeimpä huutaa ulos. Ja mä huomaan ajattelevani, että hitsi vie, mä olen nyt vapaa, ja mä haluan sen vapauden pitää ja olla vielä entistä vapaampi. En ole tuota biisiä tai ylipäätään kaija koota kuunnellut vuosiin...siksi oli aika jännä, että yhtäkkiä tuli pakottava tarve sitä kuunnella. Tämän viikon kruunasi vielä se, että tänään, ihan extempore mä repäisin ja tapasin yhden miehen deitistä, kenen kanssa vain pari viestiä tänään vaihtanut. Käytiin kahvilla, juteltiin niitä näitä. Mitään kipinöintiä ei tullut ainakaan mun osalta, mutta se tunne että mä tapasin hänet, sen enempää miettimättä ja jossittelematta, ja mä pysyin rauhalliseni sen tapaamisen ajan ja nytkin on edelleen levollinen jotenkin voitonriemuinen olotila päällä. Vaikka olen tavannut miehiä aijemminkin eron jälkeen monia, niin tämä hetki tuntui jotenkin merkitykselliseltä. 

http://www.youtube.com/watch?v=0ee1RiMN0C4