Kun on lapsesta asti mieltänyt mallin, että tietyt tunteet eivät ole sopivia tai niitä ei saa näyttää, ei ole helppoa opetella niitä ilmaisemaan vuosia myöhemmin, aikuisiällä. Tämä on itseltäni vaatinut jo useamman vuoden prosessointia ja harjoittelua. Kun tunteita on padonnut liikaa, ne muuttuvat lopulta möykyksi, jota kutsutaan ahdistukseksi tai masennukseksi. Muistan vielä, kun burnoutin alussa istuin työterveyspsykologin vastaanotolla ja itkua tuhertaen yritin selittää, että musta tuntuu kuin mun sisällä olisi purkki, joka on sullottu täyteen tunteita ja nyt ne tunteet on räjähtäneet sieltä ulos. Siitä alkoi mun tutkimusmatka itseeni, omiin tunteisiini. Meni kuitenkin 4 vuotta, että aloin päästä kosketuksiin niiden vaikeimpien tunteiden kanssa. Siihen asti ne edelleen ilmentyivät mussa enemmänkin masennuksen ja ahdistuksen tunteina. Edelleen mulla on vaikea suhtautuminen vihaan ja huomaan helposti ikäänkuin nieleväni sitä. Mun suojamenanismi on katkaista yhteys tunteisiini ja nimenomaan vihan tunteen kanssa teen tämän hyvinkin helposti. Ikävä kyllä tunne ei katoa, vaikka yhteys siihen katoaisi. Se katoaa vasta, kun se saa tilaa tulla kuunnelluksi, hyväksytyksi ja ilmaistuksi. Musta tuntuu välillä kuin mussa olisi off ja on -nappulat. Niin nopeasti voin saada tunteen katki. Huomaan kuitenkin sen jäävän kehoon, jolloin se ilmentää itseään jännitteinä, puristuksena/paineen tunteena rinnassa, ja levottomuutena. Tuntuu kuin rinnassani olisi jotakin mikä voi räjähtää, jos vain annan sille luvan. Ne kerrat kun olen todella antanut tilaa tuolle tunteelle ja herätellyt sitä, musta on tuntunut, että se on jotain niin suurta että sen ulostulo voisi todella olla kuin räjähdys. Mun on opittava hallitsemaan tuota räjähdystä. Löydettävä rakentavat keinot päästää tuo voima vapaaksi, niin etten vahingoita sillä muita tai itseäni. Opeteltava kuuntelemaan tuon tunteen viestejä sen sijaan, että yrittäisin vaimentaa sen äänen.

Näin pari yötä sitten unen. Siinä raivosin naama punaisena. Karjuin ja kiroilin. Voin kertoa, että en ole ikinä sellainen mitä unessa, mutta alitajunta kertoi mulle, että tuo osa musta löytyy. Se on jossakin siellä varjellun räjähdyksen ytimessä. Ja mä haluan sen löytää, muutenkin kuin unessa. 

Burnotista on kulunut nyt tasan 5 vuotta. Niin paljon on matkaa kuljettu ja edelleen sillä tiellä ollaan. Näin on varmasti jollain tasolla läpi elämän. Kun on kerran tälle tukimusmatkalle lähtenyt, ei loppua näy. Ja taas kerran voin todeta, että kun katson taakseni ja näen sen vanhan minän ennen loppuunpalamista ja katson taas tähän hetkeen ja nykyiseen minään, niin takaisin vanhaan en haluaisi. Se uusi mikä mussa on syntynyt ja edelleen kasvaa ja kehittyy, on jotain sellaista mistä haluan pitää kynsin ja hampain kiinni. Elämä tekee joskus kipeää, mutta vain kipujen kautta tapahtuu kasvua. Ja mä haluan kasvaa.