Hetken jo luulin, että tämä sivusto on lopetettu ja kaikki 10 vuoden takaiset tekstit hävisivät taivaan tuuliin. Sinne olisi mennyt koko kasvutarinani, kaikki oivallukset ja ajatukset joita tähän matkalleni on mahtunut siitä päivästä alkaen, kun tätä blogia aloin kirjoittaa. Olin jo suunnittelemassa uuden blogin perustamista toiselle sivustolle, kirjaimellisesti uuden sivun aloittamista elämässäni. Mutta vielä kerran päätin kokeilla avata tämän sivun ja yllätyksekseni se aukesikin. Mielessäni kuitenkin muhi jo blogin otsikon muokkaaminen samalla, kun suunnittelin uuden blogin perustamista. Niimpä päätin nyt vaihtaa sen tähän. Jotenkin tuo vanha otsikko "pienin askelin, kohti valoa" ei tunnu enää omalta. Silloin 10 v sitten se kuvasti sitä hetkeä, kun 10 v sitten paloin loppuun ja todella tuntui, että etenin pienillä askelilla sitä jotain edessä häämöttävää pientä valon pilkahdusta kohti. Elämässä on kuitenkin välillä myös suuria harppauksia, nopeita ja hitaita askeleita. Siinä on vaihtelevuutta. Samoin kuin maasto, jossa kuljemme. Välillä on suoraa ja helposti kuljettavaa tietä, välillä töyssyjä, kiviä, vuoria ja notkoja. Joskus omat askeleet eivät meinaa kantaa ja tarvitsemme toista vierelle niitä vahvistamaan. Otsikko "askeleet" kuvaa mielestäni tätä elämän mittaista matkaa paremmin. 

En olekaan hetkeen päivittänyt tänne mitään. Pää ja elämän on ollut aika täynnä koulutöitä ja myös ihan sitä leipätyötä. Muutaman viikon päästä alkaa 2kk opintovapaa. Se tuntuu oudolta. En ole koskaan ollut opintovapaalla. Ja siitä, kun olen viimeksi pelkästään opiskellut tekemättä töitä, on jo yli 20 vuotta aikaa. En osaa yhtään sanoa miltä se sitten tuntuu. Ja tuntuuko jopa, että on liikaa kouluhommia, liikaa koneella istumista ja sitä saman asian puurtamista. Työ kuitenkin tuo opintojen rinnalle vaihtelua ja muutakin ajateltavaa. Toivon, että pystyisin myös nauttimaan tuosta ajasta ja löytämään jostakin muusta vastapainoa sille koneella istumiselle. Aivot kun tarvitsevat myös taukoja. Samoin keho ja mieli.

Tuohon kahteen kuukauteen sisältyy myös uuden elämänvaiheen alku. Lapseni muuttaa pois kotoa, pesä tyhjenee. Ja varmasti kotona istuessani tuo tyhjän kodin tuoma hiljaisuus konkretisoituu vielä vahvemmin. Samoin tunteet siihen liittyen, joita ei pääsekään pakenemaan töihin. Luulen, että en ehkä osaa vielä edes oikein ajatella mitä tunteita se herättää. 20 vuotta olen kuitenkin jakanut elämääni ja kotiani hänen kanssaan, saanut sivusta seurata toisen kasvua ja tottunut siihen, että kotona on elämää, ääniä ja näemme ainakin vilaukselta lähes päivittäin. Tyhjenevään pesään liittyy niin monia tunteita. Iloa ja innostusta jostain uudesta, ylpeyttä oman lapsen kasvamisesta ja itsenäistymisestä, haikeutta ja surua jostain luopumisesta, jännitystä ja huolta toisen pärjäämisestä (vaikka samalla uskon, että hän pärjää). Lisäksi epävarmuutta myös siitä, miten sitä itse sopeutuu uuteen elämänvaiheeseen. On myös löydettävä uudet tavat olla yhteydessä, kun se ei tapahdukaan enää luonnostaan saman katon alla. Mutta eiköhän tähänkin pikkuhiljaa totu... armeija-aika auttoi jo vähän totuttelemaan ajatukseen. Ja tunteet kuuluvat elämään. Kaikkine sävyineen.