Mä olen vähän ollut sellainen sitten joskus ja sitten kun -tyyppi. Olen saattanut miettiä jotakin harrastusta tai haaveilla tekeväni jotakin, mutta monesti olen työntänyt nuo ajatukset jonnekin tulevaisuuteen, sinne sitten kun ja sitten joskus -kansioon. Mulla on myös taipumusta yliajatteluun ja analysointiin ja tämä vuoksi harkitsen monesti asioita pitkään ja monelta kantilta, ennenkuin teen päätöksen ja liikkeen tuota päätöstä kohti. Toisaalta pidän myös tuosta piirteestä itsessäni. On myös viisautta osata pistää jarrua ja harkita hetki, mutta siinä on myös kääntöpuolensa. Se, että asioita jää tekemättä. Juna ns. menee ohi, tai se tunne jonka voimasta olisi tekemässä vaikka jotakin hauskaa, hiipuu. Tai analysoinnin kautta uhkakuvat nousevatkin suuremmiksi kuin tuo haave jostakin, ja luovun ajatuksesta. Tämän piirteeni kanssa olen hakenut ja haen edelleen sitä tasapainoa. Haluan pitää siitä sen hyvän, mutta luopua siitä mikä tässä piirteessäni ei palvele. On osattava myös tarttua hetkeen, mennä tunne edellä ja heittäytyä. Kuitenkin niin, että järki pysyy mukana.  Se, mikä mua on auttanut kohti sitä tasapainoa, on omien arvojen kirkastaminen. Päätöksiä on helpompi puntaroida, kun peilaa niitä omiin arvoihin. Lisäksi itsetuntemuksen lisääntyminen ja yhteys omiin tunteisiin on auttanut tässä. Ehkä myös pieni ikäkriisin poikainen näin neljänkympin lähestyessä toimii sopivassa määrin boostina sille, että on helpompi vatkaamisen ja vatvomisen sijaan toimia. Ja alkaa tutkimaan tarkemmin sitä sitten kun ja sitten joskus -kansiota. 

Mun kulunut vuosi on pitänyt sisällään niitä pieniä liikkeitä kohti sitä tasapainoa ja eirtyisesti sitä, mistä rakentuu se minun näköinen elämä. Olen uskaltanut vuosi sitten hypätä pois työpaikasta, joka ei enää palvellut. Aloittanut yksin opinnot. Rakentanut uusia ihmissuhteita ja altistanut itseäni myös samalla hylkäämisen pelolle ja häpeän murtamiselle. Kesällä kaivoin sieltä sitten joskus -kansiosta yhden harrastuksen, jota olen aina välillä miettinyt ohikiitäviä hetkiä ja sitten taas haudannut sinne kansioon. Ilmoittauduin työväenopiston kurssille tuon harrastuksen pariin. Tämän innostamana  ilmoittauduin toisellekin kurssille ja olen alkanut tehdä jo uusia suunnitelmia tulevaisuuteen. Tavoitteena on tyhjentää ja tehdä tarpeettomaksi tuo sitten joskus -kansio. Sitten kun -kansiota voi vielä harkinnan varaisesti käyttää, mutta senkin merkitys saa luvan vähentyä. Sen sijaan otan käyttööni nyt kun ja elämä on nyt -kansion, jonne olen jo listannut haaveita ja unelmia toteutettavaksi. Nyt nuo ajatukset tuntuvat paljon kirkkaammilta ja realistisemmilta, eivät niiltä ohikiitäviltä hetkiltä, jotka vain äkkiä taas pyritään hautaamaan. Tänään myös toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja kävin ottamassa lävistyksen. Meinasin senkin suhteen lähteä vatkaamis ja vatvomis asteelle, mutta pysäytin tuon kehän ennenkuin se alkoi kiertää ja päätin vain mennä. 

Elämässä on lupa unelmoida ja tavoitella suuria. Mutta myös niillä pienillä ja arkisilla unelmilla ja tavoitteilla on merkitystä. Ne rakentavat sen elämän, joka on oman näköisemme. Niillä rakennamme värit siihen arkeen, jollaista haluamme itse elää. Ja parasta noissa pienissä haaveissa on se, että ne ovat myös helposti toteutettavissa ja saavutettavissa. 

Olen ollut nyt sinkkuna reilut pari vuotta. Ja vaikka alkuun surkuttelin omaa ikääni ja sitä, että taas olen yksin. Niin ehkäpä nyt onkin se paras aika mulle ollakin yksin. Jotta saan vahvistua siinä, kuka minä olen, mistä minun elämäni rakentuu ja mitä minä haluan. Kun se paletti alkaa olla tasapainossa, voi siihen ehkä tehdä tilaa myös toiselle. Ja silloin en myöskään niin herkästi kadota itseäni parisuhteen ja sen toisen varjoon, kun olen vahvistanut raamit itseni ja oman elämäni ympärillä. Tämä on myös tie läheisriippuvaisuudesta toipumiseen. Tässä olen minä, minun elämäni ja rajani. Tällainen minä olen, näitä asioita tarvitsen. Näiden kirkastuminen on läheisriippuvaisen eheytymiselle hyvin tärkeää.