Ensimmäistä kertaa elämässäni huomaan seisovani omilla jaloillani. Niin, että toisten ihmisten odotukset tai mielipiteet eivät saa mua heilumaan puolelta toiselle. Olen alkanut kuuntelemaan itseäni, omaa sisäistä ääntäni ja jos kysyn jonkun mielipidettä tai pyydän apua, teen sen terveemmältä pohjalta. Itseäni enemmän kuunnellen. Siitä puolelta toiselle heiluvasta räsynukesta on vielä varjo jäljellä, mutta on mahtavaa huomata että mullahan onkin jo omat jalat jotka on tukevasti maan päällä. Itse otan askelia, en muilta kokoajan varmistusta hakien tai kainalosauvoja etsien. Nykyään mulla on tarve etsiä enemmän vastauksia itse, tutkiskella sitä sisäistä ääntä joka ohjaa mua, ajattelee mun parasta ja asettaa turvalliset rajat joista haluan pitää kiinni. Huomaan, että  tällä hetkellä mun rajojen veto on aika tiukkaakin. Mulla nousee helposti suojapiikit pystyyn, jos koen että mua yritetään ohjailla. Tai oikeammin sanottuna, saatan herkästi kokea muiden mielipiteet tai neuvot ohjailuna, vaikka mun pitäisi ottaa ne vain mielipiteinä. Ja jos koen jonkinasteista painetta siitä, että joku odottaa multa jotain mitä mä en halua tehdä, se nostaa mussa kiukkua ja kapinaa. Koska en vielä niin paljon luota omaan itsesuojeluuni, että voisin levollisin mielin olla siinä hetkessä, tietäen että mä en aijo tehdä mitään ilman omaa tahtoani.

Eilen ymmärsin,  että ihmissuhteissani olen aina ihastunut miehiin, jotka on tehneet mulle jotakin hyvää. Ja se on riittänyt mulle, vaikka mua olisikin loppujen lopuksi kohdeltu huonosti. Teininä mulle riitti se, että sain eräältä pojalta lahjoja. Vaikka muuten hän kohteli mua paskasti, niin lahjat ja korulauseet saivat tuntemaan itseni tärkeäksi. Aijemmassa postauksessani purin myös tätä aihetta, ja tämäkin oivallus liittyy siihen. Taas kerran nousi se asia esiin, että en ole kokenut itseäni tärkeäksi ja olen epätoivoisesti janonnut sitä arvokkuuden tunnetta, ja etsinyt sitä väärällä tavalla. Joko hoivaamalla miestä, yrittäen "parantaa" hänen haavojaan, tai ripustautuen epätoivoisesti niihin pieniin eleisiin, jotka on saaneet hetkellisesti mut tuntemaan että merkitsen edes jotakin.  Nykyään huomaan ajattelevani, että mua toki ilahduttaa jos mies on huomaavainen, ostaa joskus kukkia tai sanoo kauniiksi. Oikeastaan vaadin myös sitä itseni huomioimista tällä saralla. Mutta sellainen ei vielä saa mun polvia veteläksi, eikä riitä mun valloittamiseen. Mä en myöskään halua alkaa toisen terapeutiksi tai tukihenkilöksi. Mä olen ymmärtänyt, että mä ansaitsen paljon, paljon parempaa. Kukat eivät korvaa kunnioituksen puutetta, kauniit lauseet eivät korvaa läsnäoloa ja sitoutuneisuutta. Koen, että tällä hetkellä mulla on menossa prosessi, jossa rakennan ihastumisen tunteeni ihan uudelle pohjalle. Terveemmälle pohjalle. Sellaiselle pohjalle, joka voisi jopa joskus mahdollistaa hyvän parisuhteen.

                                   Gsecacc0ef-4e59-493c-b275-9cc27cfe6efc_p