Saa huomata, kuinka häpeä väistyy. 

Kirjoitin aiemmin itseni likoon laittamisesta. Olen nyt tehnyt sitä. Olen sanonut kyllä uusille kokemuksille, olen tehnyt aloitteita uusia ihmissuhteita kohti. Se on ollut pelottavaa, mutta tähän asti ainakin myös hyvin palkitsevaa ja rohkaisevaa. Kun uskaltaa laittaa itsensä likoon ja murtaa sitä hylätyksi tulemisen pelkoa ja häpeän tunnetta sen taustalla, voikin huomata, että elämä alkaa tarjota uusia värejä ja mahdollisuuksia. Ja kun näin teen ja häpeä alkaa murtua, uskon sen näkyvän musta myös ulospäin ja kutsuvan luokseni lisää ihmisiä ja tilaisuuksia. Sillä keho puhuu enemmän kuin sanat ja teot. Häpeän murtuminen näkyy varmasti myös positiivisena muutoksena ihmisen käytöksessä, kommunikoinnissa ja tavassa olla erilaisissa tilanteissa.

Uskon tämän mitä nyt teen, olevan myös tekijä, joka vaikuttaa yksinäisyyden tunteen väistymiseen. Jos uskallan tehdä liikkeitä sen suuntaan, ettei tarvitsisi olla yksin, saankin samalla huomata että myös yksinolo tuntuu hyvältä. Silloin se on valinta, eikä olosuhteiden pakottama tila. Olen alkanut tehdä valintoja sitä kohti, että elämä ilman parisuhdettakin tuntuisi hyvältä ja riittävän täydeltä. Pallo on lopulta mulla itsellä. Valitsenko vain jäädä märehtimään sitä, mitä mulla ei ole ja mitä kaipaan, vai teenkö jotain asioiden eteen, joita kaipaan. Nyt olen tehnyt ja tulen tekemään jatkossakin. Märehtiminen saa riittää. 

Eilen tapasin hänet, jolle pitkän pähkäilyn jälkeen rohkaisin laittaa viestin ja tehdä aloitteen tapaamiseen. Kyllä mua jännitti. Mutta ajattelin, että niin jännitti varmasti häntäkin. 20 vuoden hiljaiselon jälkeen ei voi yhtään tietää, löytääkö yhteistä säveltä ollenkaan enää. Onko elämät kuljettaneet niin kauas, että lähelle on enää mahdoton löytää? Onko mennyt mennyttä ja sen kuuluu jäädäkin sinne menneeseen? Pelkäsin, että tapaaminen olisikin kiusallinen ja vaivaantunut. Että molemmat haluaisivat vain tilanteesta pois eikä oltaisi enää missään tekemisissä tämän jälkeen. Pelkäsin myös, etten riitä. Etten ole riittävän kiinnostava tai toisella ei ole sijaa uudelle ihmissuhteelle elämässään. Ehkä hän tapasikin mut vain kohteliaisuudesta? Kuitenkin, niinkuin tähänkin asti olen saanut huomata kuinka kaikki ennakkopelkoni ovat näyttäytyneet vääriksi, niin kävi tässäkin. Kolme tuntia vain hujahti. Yhteinen juttu lähti kulkemaan saman tien. Oli paljon kysymyksiä ja elettyä elämää, oli jaettuja tunteita ja yhdistäviä kokemuksia. Ja sovimme, että enää ei odoteta 20 vuotta seuraavaan tapaamiseen. Ehkä jo tänä kesänä tapaamme uudestaankin.

Tämän kesän aikana mä olen alkanut rakentaa jo kolmea uutta ihmissuhdetta. Se on mulle paljon ja nyt uskallan jo ajatella, että ehkä mä en sittenkään ole niin toivoton tapaus, vaikka monesti olen tuskaillut miten vaikeaa on uusia kavereita löytää tällä iällä ja mun sosiaalisilla taidoilla. Mutta jotain mussa on tapahtunut. Jokin muutos ja vapautuminen. Ja se on ehkä se, että nyt mä suostun haavoittuvaisuudelle, suostun ottamaan sen riskin että kun ilmaisen tarvettani tavata ja tutustua, ei vastakaiku ole välttämättä aina se mitä toivon. Onneksi kuitenkin nyt olen saanut niitä rohkaisevia kokemuksia. Aika näyttää kehittyykö näistä ystävyys, mutta ainakin hyvällä alulla ollaan. 

Oikeastaan nyt olen alkanut ymmärtää, että ihan samalla tavalla mä pelkään parisuhteissakin. Ihan ne samat hylätyksi tulemisen pelot ovat esillä kaikissa mun ihmissuhteissa. Se pelko, etten riitä, en kiinnosta ja mua ei haluta. Mutta nyt tietoisesti murran sitä, menen sitä päin enkä suostu uskomaan niitä valheita, joita mieli mulle syöttää. Ja joka kerta kun näin teen, se ääni mun mielessä menettää voimaansa. Ja se voima siirtyy muhun. Ja vaikka joka kerta laittaessani jonkin viestin, ilmaistessani tunteitani tai tarpeitani toiselle ja suostuessani haavoittuvaiseksi, saan käydä pienen sisäisen taistelun tunteideni ja pelkojeni kanssa, niin pusken silti päin ja teen niin mitä sydän sanoo juuri nyt kaipaavansa. Ja päätän luottaa sen ääneen mielen huutelujen sijaan. 

Häpeään sidotulle näkyväksi tuleminen voi olla todella pelottavaa. Niin pelottavaa, että mieluummin jää näkymättömäksi.  Mä olen tehnyt monen vuoden työn itseni kanssa murtaakseni sitä häpeää kerros kerrokselta. Tällä hetkellä sydän on täynnä kiitollisuutta siitä, että olen päässyt jo tänne asti. Tämä on hyvä ja oikea suunta. Näin mun sydän mulle hellästi kuiskaa.