Olen viime aikoina paljon pohtinut, miten näen itseni ja minkä roolin otan esim. vastoinkäymisten edessä. Olenko olosuhteiden ja menneisyyden uhri, vai olenko selvityjä joka tiedostaa menneisyytensä ja sen vaikutuksen persoonaani ja elämääni tässä hetkessä, mutta en anna sen vangita, lamaannuttaa tai nujertaa alleen.

Olen alkanut yhä enemmän huomaamaan, miten usein ja monessa eri tilanteessa otan uhrin aseman. Vetoan menneisyyteeni, jotta voin olla ressukka tässä hetkessä. Vastoinkäymisten edessä tai tilanteissa joissa en meinaa osata tehdä päätöksiä, odotan pelastajaa ja alan itse tuntemaan itseni avuttomaksi ressukaksi. Haen epätoivoisesti muilta tukea päätöksiini, ja toivon ja odotan että mua potkitaan eteenpäin ja mulle sanotaan miten pitäisi toimia, koska koen että itse en pysty. Tämä taas aiheuttaa sen, että Itsesääli nousee pintaan ja mieliala laskee. Tunnen olevani säälittävä ja epäonnistunut, ja kykenemätön huolehtimaan mistään. Tämä käytösmalli taas osaltaan vain ruokkii mun tunnettani ja käytöstäni olla se ressukka ja olosuhteiden uhri.

Uhrina olo saattaa näkyä myös siten, että välillä vain sivuutan kaikki tunteeni ja tämän hetkisen tilanteeni, toisin sanoen heitän realiteetit kaivoon, suljen ajatuksista kokonaan itseni ja keskityn suorittamaan. Joko tekemään jotakin (mikä tiettyyn pisteeseen asti on hyväkin asia, jotta saa ajatuksia muualle), esim. siivoamaan kotia. Välillä meinaan valita vielä haitallisemman vaihtoehdon, nimittäin toisten tukemisen ja auttamisen sivuuttaen realiteetit omasta jaksamisesta ja voimavaroista. Koen tarvetta auttaa muita, olla se tukija ja kannattelija, terapeutti, mitä ikinä joku voikin tarvita. Yritän paikata toisia koska koen että itseäni en saa koottua. Aikalailla sama kuvio, mitä miestenkin kanssa olen tehnyt. Olen hakeutunut ressukoiden kanssa suhteeseen, koska olen itse ollut se ressukka mutten ole osannut itseäni auttaa.

Nyt olen alkanut ymmärtää, että mä voin valita. Olla joko jatkossakin se uhri, tai päättää olla selviytyjä.

Selviytyjä kuulostaa ajatuksena aika pelottavalta. Ensin ajattelin että selviytyjähän jää yksin, pitää itse osata ja pärjätä ja kantaa vastuu. Tuntuu turvallisemmalta olla se uhri, joka menee muiden suojaan, vetoaa säälittävyyteensä ja saa niitä päähän paijaajia ja eteenpäin työntäjiä. Mutta sillä tavoin mä en pääse eteenpäin. Tai tiettyyn pisteeseen asti pääsen, mutta olen jatkuvasti riippuvainen muista ihmisistä eikä itseluottamukseni ja itsetuntoni pääse kehittymään. Hetken asiaa pohdittuani kuitenkin ymmärsin, että eihän selvityjä sitä tarkoita että on yksin. Selviytyjäkin saa selviytyäkseen olla tarvitseva, pyytää apua ja läheistensä mielipiteitä. Mutta tiedostaen sen, että itse ottaa ne askeleet, itse pohtii ja punnitsee mikä omalla kohdalla on milloinkin se paras vaihtoehto toimia tai ratkaista ongelma. Ja tiedostaen oman elämänsä realiteetit. Mitä menneisyydessä on sellaista, mikä vaikuttaa tähän hetkeen, mutta tiedostaen myös sen miten on ihmisenä muuttunut ja millainen elämäntilanne on nyt. Ajattelu lähtee silloin siitä lähtökohdasta, että "minä olen tällainen, menneisyydessäni on nämä jutut, jotka saavat minut tuntemaan tietyissä tilanteissä tietyllä tavalla, mutta ne tunteet eivät estä minua toimimasta." Toisin sanoen, tiedostan kuka olen, mistä olen tullut ja mitä tunnen. Mutta siitä huolimatta toimin nyt omaksi parhaakseni, kuunnellen sitä sisäistä ääntä joka kertoo kyllä vastauksen kun sitä pysähtyy oikeasti kuuntelemaan. Otan vastuun itsestäni, omasta elämästäni ja hyvinvoinnistani. Ja toisiin tukeutuminen tai avun pyytäminen ei ole enää sen uhrin sanelemaa toimintaa, vaan se on mun oikeuteni, josta pidän myös kiinni. Jokainen ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, rakkautta ja tunteen että välitetään. Mutta minkä roolin takaa ihminen niitä toisia ihmisiä tarvitsee, se on olennaista. Vain ottamalla itse vastuun ja alkamalla luottaa itseensä ja siihen että elämä kantaa, voi itsekin kasvaa ja vahvistua, ja alkaa rakentaa omaa identiteettiä ja itsetuntoa terveelle pohjalle.