Mun opintovapaa on pistänyt mut kohtaamaan mun tunteita, erityisesti pelkoa. Olo on ollut vähän kuin aallokossa. Jossa välillä seison rantaviivalla ja aallot vain koskettavat lempeästä jalkojani, välillä taas on tuntunut kuin olisin kävellyt liian syvälle ja aalto meinaa pyyhkäistä päälleni ja viedä mukanaan. Noina hetkinä olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa, että olen saanut pidettyä pääni pinnalla ja vietyä itseni takaisin turvallisemmille vesille. Kun olen ollut tuon aallon keskellä, on vesi roiskunut ja pyyhkinyt kasvojani niin, että on vaikea nähdä eteensä ja hengittää. Tuo olotila kuvastaa mielestäni hyvin ahdistusta. Silloin, kun ahdistus on suurinta, on ikäänkuin sen pelon keskellä, kaikki hälytyskellot kilkattamassa ja on vaikea nähdä asioita ja tilanteita selkeästi, suhtautua niihin järkevästi ja realistisesti. Silloin silmät näkevät kaiken vain uhkien kautta ja omat ajatukset uskovat kaiken, mitä uhkia mieli syöttää tuossa tilassa. 

Pelon tehtävä on varoittaa vaarasta ja suojata. Se voi kuitenkin myös kaventaa näkökykyä ja saada uskomaan tarinoita, jotka eivät olekaan totta. Jälkimmäisessä pelko toimii isäntänä, joka vie ihmistä. Vaikka roolien tulisi olla toisin päin. Kun mieli ja keho ovat hälytystilassa, uhkia näkee herkästi myös siellä, missä niitä ei ole. Asiat saavat turhan suuret mittasuhteet ja mieli rakentaa eteensä kuvan katastrofista. Tuosta aallosta, joka meinaa pyyhkiä päältä, jota en voi kontrolloida ja jonka alle saatan hukkua. 

Tämän opintovapaan aikana olen vuorotellen kulkenut turvan tilasta turvattomuuteen. Ja on myös tuntunut, että aina kun pääsen hetkeksi hengittämään turvaa, tapahtuukin jotain yllättävää ja odottamatonta, joka saa mut takaisin tuonne aallon keskelle. Tämä taas on vain vahvistanut mun mielen tulkintaa siitä, että en ole turvassa ja mitä vain pahaa voi tapahtua. Tuossa tilassa on vaikea luottaa, että asiat menisivätkin hyvin. Viime aikoina huolta on herättänyt mun koira, mun perheen jäsen ja taludellinen tilanteeni. Lisäksi lapseni kotoa pois muuttaminen häämöttää jo ihan nurkan takana ja kandin tutkielma, jonka vuoksi opintovapaata vietän, tuo myös omat epävarmuuden ja ahdistuksen tunteensa. Kuitenkin suurin ongelma on minä itse. Se, mitä ajatuksia alan seurata ja uskoa, mitä ajatuksia ja tunteita vahvistan ja mille uskomuksille annan minkäkin verran valtaa. Eilen illalla olo oli taas levoton. Huomasin, että ahdistus kyti jollain tavalla taas kehossa ja odotti sitä kipinää tai kimmoketta päästä valloilleen. Niin siinä sitten kävikin, kun koitin käydä nukkumaan. Mieli hyppäsi taas aallokon keskelle ja katastrofien kuviin. Mitä jos, mitä jos, mitä jos... Totesin, että tässä tilassa saan viettää unettoman yön jos nyt annan tälle vallan. Niimpä tein kaikkeni, että pääsisin takaisin turvaan. Kuuntelin ahdistusta ja tunteita sen takana ja annoin taas itkun tulla. Tämän jälkeen kirjoitin itselleni ylös, mitkä asiat puhuvat sen puolesta, että juuri nyt ei ole mitään hätää ja kaikki on hyvin. Hengittelin, rukoilin ja tein vielä loppuun Eft-naputtelua. Huomasin, että oloni alkoi tasaantua ja aika pian sainkin sitten unen päästä kiinni. 

Epävarmuus on inhottavaa. Se nostaa esiin kontrollin menettämisen pelkoa. Silti kuitenkin koko elämähän on lopulta yhtä epävarmuutta. En voi tietää enkä kontrolloida, mitä nurkan takana on, mitä seuraavan viiden minuutin päästä tapahtuu. Tuo epävarmuuskin pitäisi vain pystyä hyväksymään ja elämään sen kanssa. Turvan tunnetta vahvistaakseen onkin tärkeää koittaa pitää mieli tässä hetkessä ja keskittyä vahvistamaan sitä, mikä on totta juuri nyt. Useimmiten katastrofi kuvat päässämme eivät kerro totuudesta, vaan siitä, mitä pelkäämme tapahtuvan. 

Tällä hetkellä tunnen paljon pelkoa ja surua, jotka ilmaisevat itseään ahdistuksen kautta. Turvan tunnetta vahvistaa myös, kun olen kosketuksissa noihin todellisiin tunteisiini ahdistuksen takana. Kuuntelen niitä, annan niille tilaa ja pyrin vastaamaan tarpeisiin niiden taustalla. Suru tarvitsee tilaa, lempeyttä, hidastamista, pysähtymistä, kannattelua. Pelko taas turvaa, varmuutta, suojaa, tukea. Tältä nyt tuntuu, ja hyväksyn sen . Annan tunteiden olla, ja silti voin toimia ja elää. Aallon päällä voi uida tai kellua. Kun päästän irti, saankin huomata että aalto kannatteleekin mua ja kuljettaakin mut kohti rantaa. Mutta mitä enemmän jähmetyn paikalleni ja pyristelen sen otteessa hädissäni, sen vaikeampaa on pitää pää pinnalla ja tuntea turvaa.