Tuo paljon käytetty lause on ehkä ennen pitänyt kohdallani paikkaansa enemmän kuin pitäisikään. Olen ollut näkymätön, hajuton, mauton. Mukautuva, mielistelevä ja omat mielipiteensä ja tunteensa hautaava persoona. Näiden kolmen vuoden aikana, alkaen siitä kun erosin lapseni isästä ja kävin läpi loppuunpalamisen, olen alkanut tulla pikkuhiljaa näkyväksi. Olen alkanut näyttämään ja sanoittamaan enemmän tunteitani. Olen alkanut löytämään ja sanomaan mielipiteitäni, vetämään rajoja. 

Välillä mustaa tuntuu, kuin se vanha ja uui persoona tappelisivat keskenään. Se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, epämukavaa oloa ja turvattomuuttakin ajoittain. Se uusi persoona on vasta puhjennut/puhkeamassa kukkaan. Osa kukista on vielä nupullaan ja kukka tarvitsee vahvistusta.

Ristiriitaisia ja epämukavia olotiloja tulee eristyisesti ihmissuhteissa, joissa koen että toinen osapuoli on persoonana hyvin erilainen kuin minä, ja erityisesti jos hän on persoonaltaan voimakas. Se aiheuttaa ahdistusta, koska osa musta ei meinaa uskaltaa olla se kuka olen. Olisi helppo mielistellä, helppo vain nielaista omat mielipiteet ja mukautua toisen rooliin. Mutta en enää pysty siihen, se aiheuttaa mussa pahaa oloa koska rakastan sitä uutta persoonaani ja haluan pitää siitä kiinni. Näissä tilanteissa taistelen hylätyksi tulemisen pelon kanssa. Jos en kelpaakaan, jos tulen mitätöidyksi? Kävin tänään itseni kanssa keskustelua tähän liittyen...mikä olisi pahin asia mitä tapahtuisi jos sanoisinkin olevani täysin eri mieltä ja pitäisin omista rajoistani kiinni? Ehkäpä toinen ei kestä sitä ja lähtee. Mutta sen sijaan, että jäisin siihen rypemään, mun pitäisikin ajatella että sitten se ihminen ei ole mua varten. Ja hän on tehnyt silloin oman valintansa lähtemällä, ja hänellä on siihen täysi oikeus. Hän pitää silloin omista rajoistaan kiinni. Ihan niinkuin minä pidän omistani, pitämällä omasta persoonastani kiinni. 

Aamulla vielä mietin, että ehkäpä mun pitää opetella vetämään ne rajat, kenen kanssa aikaani vietän. Jotta ei tarvitsisi tuntea oloaan epämukavaksi. On toki totta, että ei mun tarvitse jokaisen kahville pyytäjän kanssa lähteä kahville. Mun ei tarvitse viettää aikaani ihmisen kanssa, jonka vierellä en viihdy. Mutta ehkäpä olennaisempaa tässä onkin löytää ne rajat siihen, mihin asti mun persoona voi joustaa, jotta en ala muuttamaan sitä toisen vuoksi. Löytää se luottamus, että mä pysyn itsenäni, vaikka ihminen vierellä muuttuisi. Että kukaan ihminen ei ole sen arvoinen että luopuisin itsestäni, omista mielipiteistäni, tavoistani elää ja tuntea. Ja sitä kautta, kun löydän sen varmuuden että minä olen ja pysyn enkä katoa mihinkään, löytyy myös se turvallisuus olla erilaisten ihmisten seurassa. Ja ehkäpä silloin myös alan näkemään sen rikkautena, että elämässäni on monenlaisia persoonia. Jotkut ovat vain hetken, toiset kauemmin, mutta sen ei tarvitse muuttaa sitä kuka mä olen tai aiheuttaa mussa turvattomuutta ja huonommuuden tunteita. Mun pitää opetella rakastamaan itseäni myös erilaisten ihmisten seurassa. Ja nähdä se rikkautena, että olemme erilaisia. Ja nimenomaan niin, että se voikin olla molemmin puolista rikkautta.  Joskus se voi aiheuttaa erimielisyyksiä, riitojakin. Mutta aidot ja läheiset ihmissuhteet kyllä kestävät senkin. Ja ne taas jotka eivät kestä, ehkä niiden kuuluu antaakin sitten mennä menojaan. Vain olemalla oma itsensä, löytää ne todelliset helmet elämäänsä. Ne ihmissuhteet, joissa annetaan ja saadaan vuorotellen, kokeillaan rajoja ja koetaan ja tunnetaan yhdessä. Mukautujat löytävät vain pinnallisia ja heikoissa kantimissa olevia suhteita. Suhteita, jotka imevät energiaa. Mutta näissä suhteissa syyllinen ei ole se toinen osapuoli. Syyllinen on se, joka mukautuu. 

Vain minä itse tiedän, kuka haluan olla, mitä ajattelen ja tunnen. Vain minä itse voin sen tiedon pohjalta vetää omat rajani, jotta persoonani ei muutu joksikin toiseksi mikä se luontaisesti on.