En tiedä miltä tuntuu, vai tuntuuko miltään. Toisena hetkenä taas tuntuu liikaakin. En jaksaisi käydä tätä kaikkea läpi, ja samalla kuitenkin haluan. Haluan myös löytää elämäni miehen, mutta samaan aikaan en ole siihen valmis. Tahtoisin jo kiirehtiä ja olla tuntematta ja samaan aikaan pyrin tuntemaan ja käymään läpi kaiken. Haluan ja en halua, tunnen ja en tunne. Tiedän, mutten kuitenkaan tiedä. 

Tuntuu, että olen tällä hetkellä elämässäni vähän kuin tyhjiössä. Enkä tiedä, millä sen täyttäisin. Elämä on täynnä kysymysmerkkejä, vailla selkeää suuntaa. Kaiken eron tuoman tunneskaalan keskellä en oikein ota selvää muista tunteistani. En siitä, mitä haluan tai mihin suuntaan tavoittelen. Toisaalta mietin, että ehkä tuota tyhjiötä ei kuulukaan täyttää, vaan kokeilla sinne eri palikoita ja katsoa, mikä niistä sopii sinne, mikä taas ei. Ja ehkä tuota tyhjiötä kuuluukin vain katsella ja ihmetellä uteliaisuudella. Ehkä se täyttyy itsekseen pikkuhiljaa, kun alan kuunnella itseäni ja annan tunteille tilaa. Ehkä aika tekee tehtävänsä. Nyt mulla on tämän tyhjiön kanssa myös mahdollisuus tosiaan kokeilla. Kuulostella, mikä ehkä voisi olla mun suunta, mitä haluan elämääni. Ja jos en tiedä, voin kokeilla silti. Ja kokeilla luottaa siihen, että elämä kantaa ja kuljettaa eteenpäin. Että ne ovet aukeaa, joista on tarkoitus kulkea. Ja jos tunteet eivät kerro vastauksia, voin sentään peilata omiin arvoihini vastauksia etsiessäni. Niin olen yrittänyt tehdäkin. 

Ehkä tämä epämääräinen ja vaihteleva olotila kuuluu nyt vain osaksi sitä, mitä käyn nyt läpi ja sekin vain tulee hyväksyä. Epävarmuus, se on teemana jälleen. En voi tietää, mulla ei ole vastauksia juuri nyt. Parempi siis elää vain tätä hetkeä, tässä ja nyt. Päivä kerrallaan, tunne kerrallaan, askel kerrallaan. Ehkä se riittää juuri nyt.