Kehoni tärisee, kuin sisäistä tärinää. Sykkeet paukuttavat korkeissa lukemissa.

Koko keho tuntuu jännittyneeltä, kasvoja kihelmöi, hengitys katkeilee.

Adrenaliinin virtauksen voi melkein kuulla korvissaan. 

Tunnen vihaa, pettymystä,raivoa, ärsytystä, turhautumista. Sisäinen lapseni polkee jalkaa ja näyttää keskisormea. Se huutaa, "haistakaa kaikki *****!"

Itse tilanteessa sanon napakasti, kuitenkin niin, että tunne välittyy ja se perimmäinen ajatus ja tarkoitus tulee näkyväksi toiselle.

Tätä on, kun alkaa olemaan kosketuksissa omiin rajoihinsa, aggressioonsa ja sen tuoma voima puskee sanomaan, puskee tekemään eikä vain seisomaan hiljaa ja hyväksymään. Kun omaan aggression tunteeseensa ja rajoihinsa pääsee tutustumaan, ei takaisinpääsyä vanhaan enää ole. Entinen minä olisi ollut se hiljainen, kiltti tyttö, joka nielee sanansa, väheksyy ajatuksiansa ja kieltää tunteensa. Se olisi häpeään sidottuna vain ollut hiljaa, ehkä poistunut paikalta ja tuntenut jonkin pistoksen sisimmässään tai epämääräistä ahdistusta kaikesta tuosta itsensä tukahduttamisesta.

Nykyään jos meinaan valita tuon itseni tukahduttamisen ja näkymättömmyyden,  se paha olo, sekä mielen tasolla, että myös kehollisesti, kasvaa niin suureksi ja sietämättömäksi olotilaksi, että se pakottaa mut sanomaan ja ilmaisemaan itseäni. Se pakottaa tekemään itseni, ajatukseni ja tunteeni näkyväksi. Kun ihminen alkaa tulemaan näkyväksi, paha olo näkymättömyydestä kasvaa. Tarve tunteiden esille tuomiselle kasvaa niin suureksi, että niiden tukahduttaminen herättää todella tuskallisen ja vaikean olon. Ja onneksi näin on, sillä helppoa ei ole tuoda itseään esille. Ei ole helppoa näyttää olevansa vihainen, pettynyt tai ihan vain napakasti osoittaa, että tämä ei ole ok, kun on niin monta vuotta pelännyt sitä niin paljon, että on valinnut mieluummin näkymättömyyden ja hiljaisuuden. Ei siis ihme, että kehossa myös tapahtuu paljon, kun tuon itseni esille. Mitä suurempia tunteita mussa herää, sen voimakkaammin ne myös kehossani reagoivat. Tunnen ihan täriseväni. Ja voi mitä tunteita tunnenkaan! Empä olisi muutama vuosi takaperin edes tiennyt, mitä viha on kun se todella nousee ja vyöryy yli, saaden koko kehon taisteluasemiin. Se todella nousee ja voimalla. Ja ehkä niin kuuluu ollakin, vaikka tänään töissä sen herätessä hetken mietin, että jos en olisi saanut tilaisuutta lähteä pois hetkeksi koko tilanteesta, olisin saattanut sanoa rumastikin. Tuo tunne on todella voimaannuttava, mutta samalla voimakkuudessaan välillä hämmentävä.