Eilen oli hiukan stressaava päivä töissä ja kun huomasin sen nostavan mun stressitasoa ja saavan hermot kiristymään, mulle meinasi iskeä pakokauhu. Sain jotenkin pidettyä itseni kasassa töissä, ja ulospäin olin edelleen viilipytty, tosin aika hiljainen sellainen. Menen aina kuoreeni, kun alkaa ahdistaa. Autossa kotiin ajaessa, tuli sitten kuitenkin itku. Lähinnä siksi, että tuntui etten jaksa taas taistella ahdistusta vastaan. Ja hetkeksi annoin sen vain vyöryä päälle ja itkin sitä oloani. Mietin jo, että onko musta enää tähän työhön, tai oikeastaan mihinkään työhön..jos en kestä enää paineita. Ja töissä oli oikeastaan ihan rauhallinen päivä, mutta pari asiaa jotka saattavat tulla olemaan kuormittavia myöhemmin. Ja ne kauhukuvat mahdollisesta tulevasta, saivat mut kauhistumaan. Koska pelkään, etten jaksa. Hyvinä päivinä tuntuu kuin hermot olisivat rautaa eikä mikään huoleta tai hajota. Mutta huonoina tuntuu ettei jaksaisi yhtään ylimääräistä. Ja ne päivät mua pelottaa. Sain itseni iltaa kohti rauhoittumaan, mutta tänään aamulla kun heräsin, huomasin  heti saavani itselleni jännitystilan päälle ja paniikki alkoi nostaa päätään. Paniikin tullessa, mä kuvailisin sitä olona, kuin mun päässä alkaisi hätäsireeni soimaan. Ja se hälytys yhdistyi tällä kertaa töihin. Pelkäsin, että joutuisin tänäänkin taistelemaan ahdistusta vastaan töissä, ja tuntui etten jaksaisi enää toista samanlaista päivää. Pelkäsin romahtavani. Paniikki alkoi mennä jo siihen mittaan, että kädetkin tärisi. Hengittely ei paljon auttanut, enkä saanut ajatuksia oikein siirrettyä mökille. Lopulta laitoin ystävälleni (joka on kokenut myös loppuun palamisen) viestiä ja sain häneltä rohkaisevia sanoja. Jotenkin siitä sain taas voimaa taistella, ja aloin käymään läpi ajatuksiani ja tunteitani, erittelemään niitä toisistaan ja purkamaan paniikin alkua. Hokemaan, ettei mulla ole hätää, ja mun paniikki on täysin aiheeton, koska mitään kamalaa ei ole tapahtunut. Hoin myös mielessäni Raamatun paikkoja, joista olen saanut paljon lohtua ja voimaa..ja pikkuhiljaa olo alkoi rauhoittua. Rinnan puristus väheni ja vatsan jännitys hellitti. Ajatus alkoi taas kulkea ja pystyin paremmin järkeilemään tilanteen ja menemään tunteen niskan päälle. Lähdin töihin ja päivä meni ihan hyvin. En enää joutunut paniikkiin, tosin huomasin että heti jos vähänkään annoin ajatuksille tilaa alkaa tarkkailla oloani, alkoi paniikin oireita tulla. Mutta samantien siirsin ajatukset muualle ja olokin laukesi pois.

Tämän päivän aikana olen kovasti miettinyt...että onko tuo paniikki nyt johtunut siitä, että en kertakaikkiaan kestä paineita..vai johtuuko se enemmänkin siitä, että mä vain niin paljon pelkään sitä, että en kestä paineita. Ja alan kallistua jälkimmäiseen. Mulla oli epäonnistunut töihin paluu aijemmin, joka päättyi niin että aloin paineen alla itkemään ja tärisemään töissä. Ja sitten jäinkin uudelleen saikulle. Tämä kokemus on ilmeisesti aiheuttanut trauman. ja näen itseni itkemässä taas töissä, jos tulee stressaava tilanne. Pelkään tunteitani. stressiä, jännitystä, alakuloa. Niitä tunteita, jotka liittyvät kaikkien ihmisten elämään ajoittain. Mä en osaa enää suhtautua niihin niinkuin "normaalit" ihmiset. Vaan pelästyn niitä, joudun paniikkiin ja näen itsestäni kuvan itkemässä ja menettämässä kontrollin, vaikka ulospäin pysyisinkin täysin tyynenä. Ja tämä trauma, tai pelko..se ei taida lähteä kuin kohtaamalla se. Menemällä töihin, vaikka olo olisi mikä..vaikka tänäänkin olisi oma koti tuntunut turvallisemmalta kuin työpaikka..niin silti ajattelin, että nyt ei ole oikea hetki jäädä kotiin. Koska sillä mä annan vain enemmän tilaa paniikille elämässäni. ja silloin pelko hallitsee mua, eikä toisin päin. Ja mä en halua suostua, enkä suostu sen nujerrettavaksi. Se on vain tunne. Sen on mun mielessä, se ei ole realistinen.  Mutta kovaa työtä ja tahtoa se vaatii, että sen voittaa. Onneksi mulla on terapia tukena. Työkokeilun alku meni vielä niin hyvin, koska mulla ei ollut mitään vastuuta ja työpäivät olivat lyhyitä. Mutta nyt loman jälkeen, kun työkokeilua on enää tämä kuukausi, mua on alettu enemmän työntää jo mukaan työyhteisöön, annettu vastuuta ja mun työpäivät on pidentyneet. Ja sen myötä myös ongelmia tulee, koska mun mieli on selvästi sitä vastaan. Pelot yrittää vastustaa. Onneksi nyt on viikonloppu, saa hengähtää. Huomenna yritän mennä salille, tänään en jaksanut, olin aivan poikki. Rankka päivä, rankka viikko. Toivottavasti ensi viikko on jo helpompi.

paniikki-nappi-1-normal.jpg