Terapeuttini kysyi joskus, harrastanko lohtusyömistä. Silloin kielsin sen. Olen kyllä aina ollut perso makealle, mutten ole kokenut sitä ongelmana. Nyt viime aikoina olen alkanut miettiä asiaa uudelleen. Mä reagoin tunnetiloihin joko syömällä tai syömättömyydellä. Kaiken muun  reagoinnin ohessa siis. Masennus/ahdistus tai stressi vie multa nälän tunteen kokonaan, mutta mu,uten ruoka maistuu kyllä hyvin. Ja suurimmaksi osaksi liiankin hyvin. Kropassa se ei (ainakaan vielä) näy, onneksi. Mulla on varmaan sen suhteen hyvät geenit, etten hirveän helposti liho. Ja olen myös pudottanut painoa romahduksen myötä, joka nyt alkaa olemaan jo tasaantumaan päin. Hyvällä omalla tunnolla olen tähän asti syönyt herkkuja, koska tavoitteena on tosiaan ollut tuo painon nostaminen. Nyt kuitenkin kun paino alkaa olemaan jo kohdillaan ja olen muutenkin voinut viime aikoina paremmin ja ruoka on maistunut suurimmaksi osaksi hyvin, olen alkanut miettimään herkun syömistäni uudelleen. Onko se normaalin rajoissa? Mielestäni ei. havahduin huomaamaan, että monta viikkoa on kulunut niin, etten olisi ollut päivääkään syömättä jotakin hyvää. Jos kotoa ei löydy edes jotain mässättävää, tulee oloni levottomaksi ja saan päähän pinttymän siitä, että mun on saatava jotain. Mulle on viime aikoina jo pidemmän aikaa ollut täysin "normaalia", että ostan kaupasta pussillisen lakuja tai levyllisen suklaata ja syön sen melkein kokonaan yhdeltä istumalta. Mulle ei yleensä riitä pelkkä suklaapatukka. Mun on saatava syödä niin, että saan itseni ihan ähkyyn. En syö pahoin vointiin asti enkä oksenna, mutta syön kuitenkin ns. "överit". Olen alkanut miettiä, mitä mä sillä paikkaan. Yksinäisyyttä ainakin. Vaikka pitkään olikin olo, etten halua parisuhdetta, niin ihmiselle on kuitenkin luontaista kaivata toisen ihmisen seuraa ja läheisyyttä. Ja varsinkin iltaisin se oma yksinäisyys sohvannurkassa korostuu. Niimpä olen korvannut sitä tyhjiötä suklaalla, lakuilla, leivoksilla, sipseillä jne. Sen lisäksi mulla on joka ilta tv päällä, samaan aikaan useimmiten myös tietokone ja saatampa räpeltää kännykkääkin samalla. Ja suu on täynnä jotain mässytettävää. Kuulostaa melkeimpä koomiselta, mutta selvästi jostain tyhjiön paikkaamisesta on kyse. En ole ollut aina tällainen. Ja huomasin, että tapaillessani yhtä miestä johon olin todella ihastunut, tietokone ja kännykkä jäivät kuin itsestään iltaisin pois ja pystyin keskittymään täysin tyytyväisenä vain katselemaan elokuvaa telkusta. Tänään, ensimmäistä kertaa ties kuinka moneen viikkoon, mulla ei ole mitään herkkuja ilta naposteltavaksi. Olo on hieman levoton, mutta mä kestän tämän. Mun on pakko yrittää ryhdistäytyä. Ennenkuin paino alkaa nousta ja ennenkuin hampaat on täynnä reikiä (vaikka purkkaa syönkin ahkerasti, heh). Viime viikolla tunsin kuvotusta itseäni kohtaan, kun olin ahminut läjän karkkia ja suklaata, siihen tahtiin kuin en olisi eläissäni ennen niitä maistanut. Sitä kutsun jo ahmimiseksi, harvoin sellaista tapahtuu mutta joskus mulla tulee pakottava tarve syödä melkeimpä ahmien, aivan kuin olisin näkemässä nälkää. Se mikä mut viime viikolla herätti, oli tuo ahmiminen, ja sen lisäksi se, että kun kauppaan mennessäni en enää edes tiennyt mitä mun tekisi mieli. Koska olin jo syönyt niin pitkän aikaa kaikkea mahdollista eikä mulla ollut enää mitään erityistä mielitekoa mihinkään, tuntui vain että pakko saada jotain. 

Nyt kun olen tämän asian tiedostanut, ehkä pystyn helpommin myös vähentämään syömistäni. Ehkä.