Mä olen jo jotenkin ihan mieleltäni siirtynyt kevääseen. Vuosi on vaihtunut ja valon määrä lisääntynyt. Eilen nauroin työkaverillenikin, että mulle on ihan sama vaikka ulkona paukkuisi 20 astetta pakkasta ja lumikinokset yltäisi korviin, mutta mä elän jo keväässä. :) Ja oikeastaan tämän asenteen kautta saan pätkittyä vuoden synkimmän ajanjakson vain kahteen kuukauteen. Vain kaksi kuukautta vuodessa, siitä selviää vaikka päällään seisten. Mulle vaikein vuodenaika on juuri tuo pimein ajanjakso vuodesta, joka sijoittuu marras- ja joulukuuhun. Tänä vuonna ainakin tuntui, että siinä oli melkoisen vahvoja tunnekuohuja ja hetkittäin velloin kahden vuoden takaisissa tunnelmissa, vaikkakin joku mussa tiedosti kokoajan että ne tunteet todella kuuluvat sinne kahden vuoden taakse, ja nyt ne vain kummittelevat selkäni takana hetkittäin. 

Mulla käynnistyy pian kolmas vuosi terapiassa. Se on viimeinen vuosi, jonka kela mulle tukee. Sen jälkeen käynnit harvenevat ainakin puolella ja lopulta terapia loppuu kokonaan. Mun viimeisen terapiavuoden tavoitteeni ovat aika selkeät. Eniten näen ongelmanani sen, että en meinaa vielä löytää rakkautta ja armoa itseäni kohtaan silloin, jos on huono päivä tai kurja olo. Silloin se itseään inhoava ja piiskaava minä nostaa päätään ja saa olon vielä kurjemmaksi, ja se saattaa välillä nostattaa jopa paniikin tunteita, joka taas vaikeuttaa toimimistani töissä ja arjessa. Tavoitteeni on nyt tämän vuoden aikana vahvistaa sitä rakkaudellista suhtautumista itseeni, kaikkina päivinä, kaikkien tunteiden kanssa. Vahvistaa sitä identiteettiä, joka selviää, joka ottaa vastuuta itsestään ja elämästään. Päästää irti uhrin asemasta ja löytää se sisäinen selviytyjä. Teidän että se on mussa, sen ääni ja vaikutus vain ei vielä yllä riittävän isolle osa-alueelle. Liian usein uhri on se joka mussa puhuu, joka mussa toimii tai oikeammin sanottuna, jättää toimimatta koska "olenhan vain olosuhteiden ja mieleni vanki". Kävin pari viikkoa sitten itseni kanssa pienen kriisin tähän liittyen. Uhrin roolista irti päästäminen on todella pelottavaa. Se tarkoittaa aikuisuuteen kasvamista, vastuun ottamista, peiliin katsomista ja asioiden kohtaamista. Velloin viikonlopun verran aika ankeissa tunnelmissa, ja koin melkeimpä käyväni surutyötä uhrin asemaani liittyen. Koin ahdistusta ja pelkoa ajatellessani, että mun on päästettävä irti. Halusin olla selvitytyjä, mutta se pelotti niin paljon että sisimmässäni näin itseni nurkassa itkevänä ja pelokkaana pikkutyttönä. Se huusi, että "en pysty, pelottaa liikaa". Kuitenkin, jotakin tuon viikonlopun aikana mussa tapahtui vaikka en sitä heti huomannut. Nyt musta tuntuu, kuin joku asenne mussa olisi muuttumassa. Kuin se työ olisi mussa alkanut, vahvistaa sitä selviytyjää. Halu muuttua, on alkanut vaihtua uskoksi siitä, että se on myös mahdollista. Olen alkanut tiedostaa, että mussa todella on se selvitytyjä. Mutta työtä se vaatii, että se identiteetti saa mussa alkaa kasvaa ja viemään yhä enemmän tilaa siltä väärin kohdellulta uhrilta, joka on syönyt mun identiteettiä.  Saan varmasti monet kerrat käydä taistelua itseni kanssa, tapella uhrin ja selviytyjän välillä, ja se tuskin on kovin mukavaa. Mutta joka kerta kun se selviytyjä mussa voittaa ja teen valintoja sitä kuunnellen, se saa kasvaa ja viedä tilaa uhrilta. Ja niissä hetkissä saan kokea, kuinka palkitsevaa tämä prosessin käyminen on. Ja sen myötä se todellinen minä saa myös tulla esiin. 

Tähän liittyen olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että olen avoimempi kaikelle uudelle. Uusille ihmisille, uusille tilaisuuksille. Ja sitä kautta harjoittelen sitä, että hyväksyn itseni juuri sellaisena kuin siinä hetkessä olen. En katso omaa tunnettani tai oloani, vaan siitä huolimatta toimin. Punnitsen asiat ja tekemiseni sen mukaan, mitä sisäinen  ja lastaan rakastava sekä vastuullinen vanhempi mussa sanoo, en niin että kuuntelisin sitä itkevää ja hädissään olevaa lasta. Tätä kautta se lapsi mussa saa alkaa voimaan paremmin. Se tulee rohkeammaksi ja luottavaisemmaksi siitä, että elämä kantaa ja hän pärjää. Ikäänkuin huomaamattani, olen alkanut ottamaankin enemmän vastuuta omasta itsestäni. Se on näkynyt mm. siinä, että olen käynyt tämän syksyn aikana enemmän lääkärissä kuin varmaan minkään vuoden aikana aijemmin. Ennen välttelin lääkäriä viimeiseen asti. Nyt näen senkin itselleni haasteena, ja askeleena kohti vastuullisempaa minää, kun menen herkemmin lääkäriin ja hoidan sitä kautta itseäni.