Oman matkantekoni aikana olen saanut huomata, että unilla voi olla hyvinkin paljon kerrottavanaan meille meidän sisimmästämme: toiveista, kivuista, haudatuista tunteista, traumoista, peloista, unohdetuista menneistä tapahtumista.Usein silloin, jos näen unen joka vaikuttaa voimakkaasti tunteisiini tai jää mieleen pyörimään, pysähdyn miettimään sitä tarkemmin ja kirjoitan sen ylös. En ole aikoihin nähnyt  tällaisia unia, mutta tänään näin. 

Unessa nostettiin esille tämän hetkinen jonkinasteinen kriisini uskoon ja omaan riittämättömyyden tunteeseeni liittyen, joka on noussut taas tunnetasolla enemmän esille viime aikoina. Olen enemmänkin kokenut tuntevani vihaa ja kyynisyyttä tähän liittyen, mutta uni paljasti sen alla olevan tunteen, surun. Olen tiedostanut kyllä tämän tunteen, mutta viha on peittänyt sen alleen niin, etten ole päässyt siihen kosketuksiin. Unessa kuitenkin tunsin. Se kipu ja suru tähän liittyen nousi niin voimalla, että heräsin itkien ja kyynelten virratessa poskillani. Jotenkin tuo oli kokemuksena vapauttava. Oloni oli keventynyt ja vapautunut herättyäni, vaikka samaan aikaan tunne edelleen eli minussa. Mielenkiintoista oli se, missä kohtaa unta heräsin. Siinä kohtaa, kun tunne oli nousemassa voimakkaimmilleen. Ehkä alitajuntani halusi herättää minut ennenkuin tunne tulisi täyteen mittaansa, ehkä en pystynyt vastaanottamaan sitä vielä ihan siinä mitassa, mitä se todellisuudessa minussa on. Mutta tärkeintä, että pääsin sen kanssa kuitenkin kosketuksiin ja jotakin sai jo purkautua ulos. Jo se tuntui hyvin vapauttavalta.  Itse nimittäin koen, että viha työntää mua kauemmas uskosta, koska olen valmiudessa taistelemaan ja suojautumaan, suru taas puhdistaa ja tuo lähemmäs rakkautta, ymmärrystä, empatiaa ja sitä kautta myös lähemmäs uskoa, eli Jumalaa.  

Ymmärsin unen kautta myös asioita läheisistäni ja itsestäni ja huomasin, miten itse olen tiettyjä menetelmiä, jotka ovat minua satuttaneet, käyttänyt jollakin tasolla omiin läheisiini, mm. parisuhteeseen ja lapseeni. Tämä oli tärkeää huomata, jotta voin yrittää päästä tuosta tavasta eroon. Tuo tapa/ominaisuus on kontrolloiminen. Kun pelkään jotakin, yritän helpottaa tuota pelkoani kontrolloimalla asioita/ihmisiä, jotka pelkoa herättävät. Tuo kontrolloiminen esim. ihmissuhteissa voi tapahtua tuomitsevien tai vihjailevien sanojen kautta, joiden pohjimmainen tarkoitus on herättää toisessa osapuolessa syyllisyyttä/häpeää ja sitä kautta halukkuuden tai yrityksen muuttaa toimintaansa. Saatan myös ilmaista omia tunteitani niin, että toinen kokee niistä syyllisyyttä.  Nyt näen jotenkin tuon toimintatapani ehkä ensimmäistä kertaa selkeämmin ja kokonaisvaltaisemmin. Ennen se on jollakin tapaa ollut mulle kuin sokea piste ja olen vain keskittynyt siihen tilanteeseen/asiaan/ongelmaan, jonka näen edessäni.  Lopulta paras tapa ja oikein keino olisi ensinnäkin tunnistaa omat tunteensa liittyen tuohon asiaan, ja kohdata ne empaattisesti ja omia tarpeitaan kuunnellen itsensä kanssa, sen sijaan että kohdistaisi ja peilaisi sitä toiseen tai itsensä ulkopuolelle. On niin paljon helpompaa katsoa itsestä pois päin, ja nähdä muualla vikaa ja korjattavaa, kuin kohdata omat tunteensa ja kipunsa, joka vaatii myös vastuun ottamista itsestä ja omasta kasvusta. Kuitenkin jälkimmäinen on yleensä se, mikä voikin olla ainoa asia sisäisen rauhan löytymiseen. Ja kun oma toimintani ja perspektiivini asiaa kohtaan muuttuu, saattaa käydä myös niin, että sen myötä itse ongelmakin ratkeaa. Tai sitten vain yksinkertaisesti en näe asiaa enää ongelmana, kun työstänkin ongelman itsessäni.