Jouluaatto oli ihana. Täynnä tunteita, ennenkaikkea rakkautta, iloa ja kiitollisuutta. Erityisen hyvältä sen tuntui, koska olemme viettäneet monta joulua perheenä erillämme tai ainakin kahtia jakautuen.  Näiden mielihyvän tunteiden rinnalla oli kuitenkin myös muita tunteita, jotka sitten joulupäivänä hiljaisuuden laskeutuessa alkoivat nousta vahvempina pintaan.

Viime vuosina olemme viettäneet joulua eri tavoin kuin mihin olemme perheenä tottuneet. Ensin tuli korona, joka vei meitä erilleen ja lisäksi toisten perheenjäsenien valinnoista johtuen olemme viettäneet joulua eri aikaan kuin varsinaisena aattona. Tämä on herättänyt paljon tunteita. Tämän jouluaaton saimme viettää yhdessä, mikä oli todella ihanaa, mutta samalla surua herätti ajatus siitä, että tulevat joulut saattavat olla taas erillään. Tämä oli vain poikkeus, seuraavat joulut saattavat taas toistaa aiempaa kaavaa ja mennä samojen valintojen kautta kuin tähänkin asti viime vuosina. Tunteet eivät kuitenkaan lopulta juonna siihen, miten joulua vietämme. Vaan siihen, mitä sen taustalla on ja mitä se kertoo perheestämme. Erillään vietetty jouluaatto tekee näkyväksi sen, mitä eniten kaipaan ja mikä herättää paljon surua ja kaipausta. Jouluun ja ylipäätään elämään ja arkeen liittyvät valinnat kertovat arvoista ja arvot taas rakentuvat sen mukaan, mikä itselle on merkityksellistä ja tärkeää. Koen, että perheemme on ollut tietynlaisessa kriisissä jo vuosia. Tai oikeastaan, tietyt jutut siinä on olleet aina, mutta ne on olleet piilotettuina. Kun arki on rullannut ja tietyt perinteet ovat pitäneet meitä yhdessä, ei niitä ole tarvinnut kohdata. Elämä kuitenkaan tapahtui. Tapahtui asioita, jotka repivät perhettämme rikki ja nuo tarkkaan peitetyt haavat alkoivatkin vuotaa ja tulla näkyviin. Alkoi tulla kahtia jakautumista, vastakkainasettelua. Tulkintoja omista tunnelukoista ja haavoista käsin. Valintoja, jotka herättivät toisessa mielipahaa ja eriarvoisuuden kokemuksia. Alkoi tulla kiirettä, väsymystä ja yhden perheenjäsenen pitkään salassa ollut sairaus, joka sekin ajoi perhettämme omanlaiseensa kriisiin. Tekee kipeää, todella kipeää myöntää, että näin ei ole hyvä. Että kaiken tämän näkeminen ja tiedostaminen satuttaa, surettaa ja herättää valtavasti vaikeita tunteita. Kaiken taustalla on ennen kaikkea kaipaus. Syvä tarve yhteyteen, läheisyyteen ja hyväksyntään. Toisaalta on hyvä kuitenkin myös tiedostaa, että minun totuuteni ei välttämättä ole sitä toiselle. Saatan myös värittää tilanteita omiin tunnelukkoihini perustuen. On tärkeää siis ymmärtää myös sen merkitys, että aina se oma tunne ei välttämättä kerro koko totuutta, sillä tulkitsemme jatkuvasti ympäröivää maailmaa ja ihmissuhteita omista vaillejäämisistä ja kokemuksistamme käsin. 

Vuosien varrella olen omalta osaltanu koittanut eri keinoin tuoda perhettämme yhteen. Olen järjestänyt yhteisiä tapahtumia, laatuaikaa perheenjäsenten kanssa, kutsunut itseni kylään, koittanut puhua tarpeistani ja tunteistani. Silti tunnen jatkuvasti riittämättömyyden tunnetta, ja keinottomuutta. En osaa enkä pysty enempään ja siltikin tuntuu, että muutos on niin hidasta. Monesti on tuntunut myös, kuin yrittäisin yksin. Vaikkei näin ehkä olekaan. Ehkä kuitenkin me kaikki samasta puusta veistetyt olemme tilanteen edessä yhtä neuvottomia. Jokainen toivoo tai kaipaa jotakin, mutta ei osaa ottaa askelia lähemmäs. Tai sitten tuo kaipaus on niin tukahdutettu, ettei sitä edes tiedosta. Tai se kanavoidaan johonkin eri kohteeseen. Etsitään korvaajaa sille kivulle ja kaipaukselle, joka tuntuu olevan liian kaukana ja vaikeaa saavuttaa. Toisaalta olen kiitollinen, että nämäkin tunteet taas nousivat. Itselläkin kiire ja arki ovat vieneet taas ajatuksista ja tunteista kauemmas. Hiljaisuus ja pysähtyminen ja jouluun liitetyt arvot taas nostavat kaiken voimalla pintaan. Yksinäisyyden tunteen, kaipauksen, surun. Eilen koti tuntui todella hiljaiselta. Yksin olo ahdisti, mutta samalla koin tärkeänä myös tipahtaa noihin tunteisiin ja antaa niille tilaa. Ehkä siitä johtuen tämä päivä on myös jo parempi.

Tunteet kertovat tarpeista. Ja niiden kautta voi tehdä valintoja kohti muutosta. Niiden kautta olenkin tehnyt taas valintoja, jotka tuovat parempaa oloa ja vievät kohti omia arvojani. En lopulta voi vaikuttaa toisiin, niin harmillista kuin se onkin ja niin paljon kuin joskus vain haluaisin muidenkin tekevän sitä ja tätä. Mutta itseeni voin vaikuttaa. Ja niin meinaan myös tehdä. Tämänkin loman aikana, voin ottaa taas edes sen pienen askeleen kohti sitä, minne haluaisin päästä. Samalla huomaan myös luopuneeni vastakkainasettelusta, vihan ja katkeruuden tunteista, jotka nekin ovat olleet välillä läsnä. En jaksa taistella enää, eikä se tie lopulta kanna pitkälle. Yleensä se enemmänkin rakentaa vain isompaa kuilua ihmisten väliin ja sitähän en halua. Tie lähelle kulkee rakkauden kautta. Se kulkee yhteyden kautta, oman haavoittuvuuden kautta. Sitä haluan itsessäni vahvistaa. On aika luopua haarniskasta. 

Eilen surun tunteiden keskellä huomasin myös herääväni ajatukseen, että mulla on ihana perhe. Jossa on paljon rakkautta, joka kuitenkin on kahlittuna häpeään. Perheessäni on myös paljon potentiaalia ja mahdollisuus myös kasvuun. Kasvu ei tapahdu vain yleensä ilman kipuja. Niin se vain on. Ja oikeastaan, kaikkien tunteiden keskellä koen myös kiitollisuutta kaiken tuon kivun näkyväksi tulemisesta ja näistä vuosista, kun kaikki se on riisuttu, joka on ikäänkuin liiman tavoin pitänyt perhettämme kasassa. Vain näkyväksi tulemisen kautta voi tapahtua muutosta. Ja ehkä nämä vuodet ovat kypsyttäneet perhettämme siihen, että voimme avata vihdoin suumme ja rakentaa yhteyttä toisiimme. Puhua niistä asioista, joista on tähän asti vaiettu konfliktien ja mielipahan aiheuttamisen pelossa. Puhua tunnnetasolla ja omista tarpeista käsin. Puhdistaa ilmaa. Näin ainakin toivon.