Muistan vieläkin niin selvästi, kun loppuunpalaessani istahdin psykologin tuoliin ja kuvasin oloani. Sanoin, että musta tuntuu kuin olisin vuosia sullonut tunteita purkkiin ja nyt ne räjähtivät ulos. Silloin olin hyvin ahdistunut ja tuo tunne oli ollut läsnä jo pitkään. Ahdistus on kuin painekattila. Kun tuntee ahdistusta, on hyvin vaikea tuntea muita tunteita. Ahdistus kertookin juuri siitä, että yhteys itseen on katki. Loppuunpalamista edeltäneessä parisuhteessa ahdistus oli enemmän tai vähemmän läsnä kaikki ne 10 yhteistä vuotta. Kun erosin, löysi ahdistus uusia muotoja ja kohteita. Lopulta tuli sitten romahdus, kun en jaksanut enää kantaa sitä painetta mukanani. 

Pahimmankin ahdistuksen keskellä mulle antaa toivoa mun usko. Siihen mä tukeuduin myös loppuunpalaessani, kun tuntui että muuta toivoa ei enää ollut näköpiirissä. Mun koirani herättämän surun ja pelon keskellä saan toivoa rukouksesta ja lohtua jälleennäkemisen toivosta. Siitä ajatuksesta, että myös eläimet, erityisesti ne ihmisten rakastamat, saavat jatkaa elämäänsä jossain toisessa ulottuvuudessa. Ilman kipuja ja täydellisen onnellisena. Ja siellä voimme vielä jonain päivänä kohdata. 

Ahdistuksen hetkinä on kuitenkin hyvin vaikeaa päästä käsiksi noihin tunteisiin. Tuntuu, kuin tunteiden päällä olisi tulppa mitä on hyvin vaikea saada auki, vaikka haluaisi. On vain se painekattilamainen olotila, jossa  keho on jännittynyt, kuormittunut ja mieli jumissa uhkakuviin ja ahdistuksen sävyttämiin ajatuksiin. 

Tänään eläinlääkäristä soitettiin. En ehtinyt heti vastaamaan ja valmiiksi ahdistunut ja valpas mieleni alkoi tietysti heti miettiä syitä soitolle ja kehitellä  jotain syytä paniikkiin, vaikka järki sanoi että tuskin nyt mistään sellaisesta on kyse josta tarvitsisi panikoida. Kun sitten vastasin puheluunm, selvisikin että puhelun syy olikin vain kysyä miten koirani voi. Jokin tuossa puhelussa liikautta mussa jotain. Mua kosketti tuo ele, sillä siitä tuli tunne, että koirastani välitetään. Vähän myöhemmin katsoin erään ystäväni suositteleman ohjelman kuolemanrajakokemuksiin liittyen ja luopumisen tuskasta löytyneestä toivosta, joka kumpusi uskosta. Tämä kosketti hieman lisää. Jostain putkahti mieleeni tämän jälkeen eräs vanha laulu, jossa puhutaan samasta aiheesta. Vihdoin painekattila purkautui ja tunteet ahdistuksen takana tulivat pintaan. Oli puhdistavaa ja helpottavaa tuntea ja itkeä se kaikki suru ulos. Tuntea taas valtavaa rakkautta koiraani kohtaan, samalla surua luopumisen ajatuksesta ja myös siitä, että hän tällä hetkellä on toipilas ja varmasti jossain määrin tuntee kipua, jota en voi taikoa pois vaikka haluaisin. 

Ahdistus on mulle kuin suojamuuri. Samoin kuin masennus. Mieli menee ikäänkuin sen taakse suojaan, jotta ei tarvitsisi kohdata niitä syvimpiä ja kivuliaimpia tunteita. Olen huomannut että mä monesti reagoin ahdistuksella. Nykyään kuitenkin, kun olen myös saanut kokea mitä on yhteys tunteisiin, tunteiden virtaaminen ja se olotila kun saa tunteet purkautumaan kehosta, tuntuu oikeastaan ahdistus aika kivuliaalta ja tukalalta olotilalta. Silti en vielä meinaa löytää aina keinoja päästä siitä tilasta ulos. Mä harjoittelen. Tänään se kuitenkin onnistui.