Mulla on menossa elämässä tilanne, että en näe suuntaa mihin olen menossa. Tuntuu kuin seisoisin pienellä pallilla, eikä edessä ole mitään mihin astua. Vain tyhjää. Olen epävarmalla alueella, mukavuusalueen ulkopuolella. Ja vaikka se välillä aiheuttaa turvattomuuden tunnetta, niin silti jokin mussa tietää että tämä tekee nyt todella hyvää. Mun täytyy oppia siihen, että mikään muu elämässä ei ole varmaa kuin se että minä olen, minä hengitän tässä ja nyt. Mikään maailmassa oleva asia tai elementti ei voi tuoda turvaa eikä varmuutta. Mutta on uskottava siihen, että elämä kantaa vaikka ei askelmia aina näkisikään. Se tässä on myös hyvää, mikä kertoo ajatusteni muovautumisesta, että en näe ympärilläni kuitenkaan pimeää. Näen valoa, joka on kuitenkin sumun peitossa. Voi olla että samat elementit pysyät elämässäni, ainakin toistaiseksi. Voi olla että epävarmuustekijä katoaa ja saan taas näkyviini enemmän kuin omat jalkani. Mutta se mikä muuttuu, on omat ajatukseni ja suhtautumiseni siihen epävarmuuteen, siihen mikä ei näy. 

Tänään kävelin tuttua hiekkatietä kotini lähellä. Monet kerrat olen siellä kävellyt, myös romahtamiseni aikoihin. Silloin olin välillä hyvinkin ahdistuneissa oloissa ja muistan tuijottaneeni erästä jokea, jonka vesi näytti niin mustalta valkoista lumireunusta vasten. Se aiheutti silloin ahdistusta. Sen synkkyys ja pimeys tuntui hyökkäävän päälle ja imevän minut syvyyksiinsä. Olen tietoisesti valokuvannut tuota jokea. pysähtynyt joka kerta tuijottamaan sitä, ja ottamaan tunteet vastaan. Olen saanut paljon kauniita kuvia ja enää en tunne ahdistusta sitä katsoessa. Tänään oli kuitenkin täysin sama vuodenaika mitä kaksi vuotta sitten siellä tarpoessa. Ja nyt kun katsoin sitä jokea, se oli taas musta. Mutta se ei herättänyt mussa mitään ikäviä oloja, ei nostattanut pintaan ahdistusta. Vaan se toikin mielihyvää. Ja huomasin että enää katseeni ei kiinnittynytkään siihen mustaan veteen, vaan kaikkeen muuhun mitä siihen mustaan veden pintaan piirtyi. Puiden oksien varjoihin, ruskeiksi kuivuneisiin heinänkorsiin, jotka pilkistivät vedestä, vedenpinnan väreilyyn ja kauniin valkoiseen lumireunukseen joen ympärillä. Olisin voinut tuijottaa sitä näkyä vaikka kuinka kauan. Se hetki oikeastaan kuvasti hyvin sitä, miten nykyään näen asiat eri valossa. Vaikka välillä tuntuu kuin olisin pimeässä, silti ajatukseni ovat jo muokkautuneet enemmän valoon. Se mikä ennen oli pimeyttä, onkin alkanut saamaan kauniita elementtejä ympärilleen ja olen alkanut kiinnittää niihin huomiota sen pimeyden sijaan. 

Tuolla lenkkipolulla sain myös ajatuksen, joka oli hyvinkin voimaannuttava. Tajusin, että minä olen oman elämäni kuningatar! Vain minä yksin olen ottanut ne askeleet jotka on vieneet mut tähän pisteeseen missä nyt olen. Minä yksin olen mennyt pelkojani päin, puskenut valoa kohti. Välillä itkien, välillä nauraen, välillä hammasta purren. Mutta eteenpäin olen silti mennyt! Ehkä välillä liukastellut ja ottanut pari askelta taaksekin päin, mutta kuronut pian ne menetetyt askeleet kiinni. Vaikka en itse aina näe sitä, niin olen silti selviytyjä! Jo nyt, jo tässä. En vasta myöhemmin, vaan juuri nyt. Ja se mitä haluan nyt alkaa tekemään, on vahvistaa sitä näkyä itsestäni se kuningattaren kruunu päässä. Kantaa itseni sen kruunun kanssa, ylpeänä ja tiedostaen sen, kuka olen ja mistä tulen. Yksikään askel ei ole ollut turha, yksikään kyynel ei ole mennyt hukkaan. Olen kuningatar, en yhtään vähempää ja tämä asema elämässäni vaatii arvokkaan ja ryhdikkään asennon, sopivasti ylpeyttä ja paljon rakkautta itseä kohtaan.

https://www.youtube.com/watch?v=hs14G1ApZH4